vtyyli puhuu ja pisteyttää

vastakohdat ovat aina vetäneet osaa ihmisistä voimakkaasti puolelleen , niin myös urheilussa.  Hiihtourheilussa vastakohtien vetovoima on ollut läsnä heti 1920-luvulta ja ensimmäisistä talviolympialaisista lähtien yhdistetyn muodossa.  Yhdistetty oli mukana olympiaohjelmassa jo 1924 Chamonix´n kisoissa. Kuten monet muutkin lajit, on yhdistetty elänyt ajassa ja kokenut monia evoluution vaiheita mutta yksi asia on pysyvää tässäkin, nimittäin Norjan ylivoima.  Suomi sinnitteli norjalaisten kintereillä Verner Eklöfin , Heikki Hasun ja kumppaneiden voimin vuosikymmenestä toiseen – ajat olivat silloin toiset. Miehet  oli rautaa, sukset puuta ja lisäravinne nimeltään mustikkakeittoa.

Kovien miesten kuningaslaji

Mäkihypyn ja hiihdon yhdistelmä on äärimmäisen haastava.  Sen hallitseminen edellyttää keskenään täysin erilaisten ominaisuuksien hallintaa. Mäkihyppy on taitolaji, jossa tarvitaan tasapainoa, motoriikkaa ja herkkää lihastoiminnan säätelyä kun taas hiihto vaatii suoranaista voimaa ja kestävyyttä. Mutta juuri tästä syystä yhdistetty ei ole ollut koskaan mikään massojen laji. Ei harrastaja- eikä katsojamäärissä. Aina on kuitenkin löytynyt urheilijasukupolvia, jotka haluavat kehittää itseään sekä mäessä että ladulla ja koetella taitojaan muita vastaan.  Kun vielä norjalainen Gunder Gundersen kehitti 1960-luvulla uuden pistelaskumenetelmän, jolla yhdistetyn kilpailuja saatiin tiivistettyä. Uusi kilpailujärjestelmä teki lajista myös katsojan kannalta jännittävämmän ja selkeämmän seurata. Oikeastaan voisi sanoa, että yhdistetty on pohjoismaisten hiihtolajien joukossa oikea kovien miesten kuningaslaji.

Yhdistetyn mestareita on osattu joskus, jonakin hetkenä – jossain päin maailmaa – myös arvostaa – Ainakin Saksassa (ei se mikään paska maa ole, pikemminkin päinvastoin).  Muistatteko vielä kuinka Hannu Manninen ojensi suorassa tv-lähetyksessä Ronny Ackermanille Saksan vuoden urheilja-palkinnon ? Upea hetki Hannulle, Ronnylle ja yhdistetylle.  Samppa Lajusen huimat suoritukset saavat vieläkin kylmät väreet suomalaisten hiihtoniilojen iholle.

tv-aika kortilla

Miksi yhdistetty kuitenkin näitä muutamia välähdyksiä lukuun ottamatta näyttää vuosi toisensa jälkeen jäävän paitsioon?  TV-ajasta on kova kilpailu ja kahteen osaan jaettu laji on saattanut tuntua vaikeasti ohjelmakarttaan sovitettavalta. Toisaalta, yhdistetyn kansainvälinen kärki  on 2000-luvulla levinnyt pohjoismaisista hiihtolajeista kaikkein laajimmalle. Arvokisamitaleja eivät ole enää napsineet pelkät norjalaiset vaan heidän seurakseen ja tilalle on noussut jopa amerikkalaisia ja ranskalaisia! Onneksi meillä suomalaisilla on sentään Ilkka Herola!! Lajissa on siis edelleen potentiaalia ja se ansaitsee nykyistä enemmän niin suuren talviurheiluyleisön kuin mediankin huomiota.

Me vtyylissä rakastamme yhdistettyä ja olemme  päättäneet omalta osaltamme nostaa lajin huomiota.  Facebook-sivustollamme  on avattu kansainvälinen valokuvakilpailu teemalla #kissmynordiccombined.  Parhaan yhdistetty-aiheisen valokuvan facebook-sivustollemme jakanut saa palkinnoksi liput yhdistetyn kisaan Suomessa ja bonusherkkuna pääsee tapaamaan Ilkka  Herolaa.  Ole siis ylpeä yhdistetystä ja kaiva kamerastasi tai kännystäsi yhdistetty-aiheinen kuva viime kaudelta ja lataa se sivustollemme (https://www.facebook.com/vtyyli/?fref=ts) #kissmynordiccombined 🙂
Anssi Kemppi, vtyyli -team

Mis sie tarviit oikein hyvvää miestä, mene ihmeessä Itävaltaan ja tuo sellainen tullessas. Nyt se on sitten virallista ja todellista. Andreas Mitter on Suomen mäkimaajoukkueen uusi päävalmentaja – ja tuntematonta sotilastakin kovemmassa paikassa päästessään palauttamaan siipi maassa laahustavan mäkikotkakatraamme itseluottamusta ja säärikulmaa paremmalle tolalle. Tilannetta ei helpota rakkaan hiihtoliitomme taloustaakka, jota eivät ainakaan keventäneet  kuluneen talven kelit ja niistä johtuneet kisojen peruutukset. Ski-jumping frendiä koetellaan jo raamatullisessa mitassa vaikkei ihan seitsemää laihaa vuotta vielä takana olekaan. Mutta pitääkö piru vieköön, tuon luonnonkin olla niin vihamielinen??

Toivon pilkahduksia

Otetaanpa nyt kuitenkin kaukoputki käteen ja katsotaan sitä kuuluisaa isoa kuvaa. Ihan niinkuin, hmm…tuntuisi siltä, että ilmassa  olisi kevättuulen lisäksi pienen pientä positiivista virettä myös suomalaisessa mäkihypyssä. Nyt on tehty päätöksiä, määritelty suuntaa.  Ja se on jo paljon se! Yksi pääsky ei kesää tee mutta nuori ja nälkäinen valmentaja Itävallasta on juuri sitä mitä täällä Pohjolan perillä juuri ja nyt tarvitsemme. Kaikki merkit viittaavat siihen, että Andreas Mitter tuo mukanaan paitsi kokemusta Itävallan b-maajoukkueen valmennuksesta, myös roppakaupalla a-luokan suhteita, joita voidaan jatkossa hyödyntää urheilijoiden leiritysten paremmassa ja edullisemmassa organisoimisessa. Mitterin kontaktit on saatava hyödynnettyä myös välinekysymyksissä, joissa Suomi lienee tällä hetkellä pahiten takamatkalla. Sukset, puvut – jopa alusvaatteet. Kaikki vaikuttaa kaikkeen mäkihypyssäkin. Seuraavaksi pitää vielä rakentaa uudelle päävalmentajalle riittävät tukipalvelut, joihin kuuluvat niin testaus, huoltotiimi kuin ravitsemus – ettei maajoukkuhyppääjien tarvitse hakea muutamaa tuntia ennen kisaa kokista k-marketista. Sitäkin kun on kuulemma joskus nähty.

Mistä löytyy myynnin ja markkinoinnin Mitter?

Murheen alhosta on nyt ponnistettu, jos ei aallon harjalle niin ehkä ainakin ojan penkalle. Ja siitä on syytä antaa tunnustusta mäkihypyn-yh:n johtoryhmälle ja koko liiton johtokunnalle.  Taka-askelten jälkeen on nyt otettu ensimmäiset askeleet eteenpäin mutta matka on pitkä paitsi urheilullisesti myös taloudellisesti. Toivotaan, että liitto löytää uusia varainhankinnan ja yhteistyökumppanuuksien malleja. Vaikeista ajoista huolimatta mäkihypyllä on markkinoita ja näkyvyyttä etsiville yrityksille  paljon tarjottavanaan. Kyse on tuotteistamisesta, ei mainostarrasta kypärässä tai suksessa. Hiihtoliitossa on osattava kertoa mäkihypyn tarina,  joka synnyttää yrityksissä ymmärryksen siitä, kuinka hieno tuote tässä onkaan kyseessä. Nyt voidaan unohtaa puheet ponnistuksen ajoituksesta tai säärikulman hienosäädöstä. Oleellisempaa on viestintä, vuorovaikutus,  kyky havainnollistaa ja räätälöidä.  Jokaisen hyppääjän persoonassa ja taustassa on elementtejä, joista saa aikaan mielenkiintoisen tarinan – tarinan jolla on myös euromääräistä arvoa.  Pelkästään uusi valmentajamme  voi olla saksankielisen Euroopan markkinoilla toimivalle yritykselle aivan uusi portti uusille markkinoille.  Varovaista optimismia on siis ilmassa. Enää tarvitaan liiton myyntiin ja markinointiin oma Andreas Mitter?

Anssi Kemppi
v-tyyli team

Tänä viikonloppuna on taas ollut hienoa seurata Vikersundin lentomäkikisoja. Totta kai se kirpaisee ja tuntuu käsittämättömältä, etteivät suomalaiset tällä hetkellä edes osallistu maailmancupin kisoihin, mutta tässä tilanteessa ratkaisu on aivan oikea. Janne Happosen 240 metrin Suomen ennätyshypystä Vikersundissa on näkökulmasta riippuen aikaa vain tai jo viisi vuotta. Sellaisesta lääketieteellisestä ihmeestä tai ihmisen varaosista lienee turha haaveilla, joilla Janne saataisiin vielä mukaan Suomen mäkihypyn pelastustalkoisiin. Janne ilmeisesti hyppelee omaksi ilokseen Kuopiossa ja osallistuu junioreiden valmentamiseen, jossa roolissa hän voi joka tapauksessa antaa ison panoksen suomimäkihypyn nostamiseen.

Viikonloppuna on tullut seurattua myös Falunin maailmancuphiihtoja. Falunin hiihtostadionilla tyhjänpanttina töröttävät uudenkarheat hyppyrimäet tuovat mieleen pelottavan Ruotsi-vertailun. Maan, josta mäkihyppy on käytännössä loppunut kokonaan – V-tyylin isän (respect), Jan Boklövin, tämänviikkoisesta 15 metrin mäessä tehdystä comebackista huolimatta. Totta puhuen, Ruotsi-vertailut ovat toki täysin turhia. Suomella on vielä kaikki edellytykset nousta muutamassa vuodessa takaisin kovien mäkihyppymaiden joukkoon.

Edellisessä V-tyyli –blogissa V-tyylin Anssi Kemppi hahmotteli lajin perustyön näkymiä ja mahdollisuuksia – juniorivalmennuksesta lajin harrastajapohjan turvaamisen perusinfraan eli suurten mäkikeskusten ympärillä olevaan riittävään määrään pikkumäkiä. Käännetään tässä katse ylätasolle, isoihin mäkiin, nykykärkihyppääjiin, maajoukkueen valmentajaan, Kojonkoskeen ja Lahden MM-kisoihin.

Aloitetaan Lahdesta. MM-kisoihin on enää vuosi aikaa, joten siihen mennessä ei ole enää ihmeitä tehtävissä. Valitettavasti näin. Ruotimatta ja manailematta sen enempää syitä Suomen mäkihypyn romahdukseen, on uskomatonta, että noin 15 vuoden välein saatavien kotikisojen tuomaa pr-mahdollisuuttakaan ei ole osattu käyttää hyväksi. Mäkihyppy on ollut aivan viime vuosiin saakka Suomen seuratuimpia ja arvostetuimpia urheilulajeja (jopa se kaikkein pidetyin). Laji on ollut tasaisessa nousussa maailmalla, ja tällä hetkellä esimerkiksi seuratuin talviurheilulaji Saksassa.

Vikersundin kisoja, ja mitä tahansa muuta maailmancuposakilpailua seuratessa ei voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, miten totaalisesti olemme pudonneet kelkasta myös lajin varsinaisten päänäyttämöiden, hyppyrimäkien ja stadionolosuhteiden osalta. Suomen kaikki mc-mäet stadioneineen erottuvat joukosta, mutta eivät edukseen. Yhtä vanhanaikaisia mäkiä ja heikkoja katsomo-olosuhteita ei taida löytyä enää mistään muualta – Ruotsistakaan. Maalaillaanpa tässä nyt hieman. Olisiko voinut käydä niinkin, että ensi viikolla Lahden MM-esikisoissa korkattaisiin Lahden uusi ja uljas suurmäki. Se toimisi samalla myös Lahden ykkösmatkailunähtävyytenä tornin huipulla olevine ravintoloineen ja muine palveluineen. Ymmärrän, että tällaisia visioita on helppo maalailla blogikirjoituksessa, ja että Suomen viime vuosien taloustilanteessa monet huomattavasti tärkeämmätkin investoinnit ovat jääneet tekemättä. Maalailenpa siitäkin huolimatta. Urheiluinfraan satsataan joka tapauksessa koko ajan, ja Lahden uuden suurmäen osalta kyse voisi olla myös muustakin kuin hyppyrimäestä. Sama koskee Puijoa ja Rukaa. On käsittämätöntä, että kisat ovat olleet vaakalaudalla ja jäähyllä kisapaikkojen perusinfran puutteiden takia. Voisiko Kuopio-Tahko tarjota huippupuitteet seuraaville MM-kotikisoille 2020-luvun loppupuolella?

Vaikka Lahti 2017 on mäkihypylle enää vain pieni lyhyen tähtäimen pr-mahdollisuus, ei sen enempää, sekin kannattaa käyttää täysipainoisesti hyväksi. Nykykärkihyppääjistä (Ahonen, Larinto, Määttä, Asikainen, Olli) ja lupaavimmista junioreista (Kytösaho, Alamommo) saadaan kasaan ihan ok joukkue, kun toimeen ryhdytään nyt välittömästi. Se edellyttää kovan luokan ulkomaisen valmentajan palkkaamista ja kovaa sitoutumista ja satsausta hyppääjiltä tarvittavien muutosten aikaansaamiseksi – olipa sitten kyse vaikka useiden viikkojen leirijaksoista uuden valmentajan kotimaassa. Jääminen aina yksin ”kotiin harjoittelemaan” tutussa ja turvallisessa ympäristössä ja vanhanaikaisissa mäissä ei taida enää riittää tai toimia ylipäätään muutenkaan. Enkä vähättelisi yhtään Toni Niemisenkään paluun mahdollisuuksia. Pelkässä pr-mielessä paluu oli upea juttu, mutta mikä mielenkiintoisinta, Toni näyttää olevan tosissaan. Kutkuttaa ajatus, mitä uusi rennompi mäkihyppääjä Toni Nieminen voisikaan saada aikaan. Uskallan heittää tässä veikkauksen, että Toni kuuluu Suomen Lahden MM-kisajoukkueeseen. Isot tsempit ja propsit Tonille.

Päätetään juttu aivan terävimpään kärkeen eli Suomen Olympiakomitean huippu-urheiluyksikön johtajaan Mika Kojonkoskeen. Se, että Suomen urheiluelämän ykkösvaikuttajan tehtävään on tultu mäkivalmennusmeriitein, kertoo hienoa kieltä lajin merkityksestä ja arvostuksesta Suomessa. Toki on jopa surkuhupaisaa, että Kojonkosken tähänastinen kausi Suomen huippu-urheilujohtajana sattuu osumaan ajallisesti lähes täydellisesti yhteen Suomen mäkihypyn syöksykierteen kanssa. Syy ei tietenkään ole Kojonkosken, vaikka toki on myönnettävä, että hän ollut yllättävän hiljaa mäkihypyn tilanteesta. Kyse ei voi olla siitä, että oma vanha laji ei tietenkään saa viedä huomiota muilta lajeilta. Nämä pohdinnat tekee tyhjiksi jo se, että Kojonkoski on pyrkinyt ja tullut valituksi FIS:n mäkikomitean puheenjohtajaksi vuoden 2015 alkupuolella. Vihdoin ja viimein, tämän vuoden tammikuussa, Kojonkoski otti kantaa mäkimaajoukkueen valmentajatilanteeseen ja lupaili uutisia helmikuussa. Odottelemme uutisia äärimmäisen suurella mielenkiinnolla.

Esa Kokkonen, V-tyyli team

Eilen, 30.1. olin suunnitellut katselevani Tampereen Hervannassa Lidl -cupin kisaa. Paikalla olisi nähnyt joukon iloisia ja punaposkisia mäkihypyn ja  yhdistetyn tulevaisuuden toivoja tositoimissa. Sen sijaan vietin aikaani kotona, ensin sohvalla sm-hiihtoja katsoen ja heti perään icebugit jalassa kadonnutta pohjakuntoa etsien Riihimäen liukkailla kaduilla.

Luonto siis oli jälleen vihamielinen meitä talviurheilun ystäviä kohtaan – niinkuin on ollut jo viimeiset kolme vuotta, ainakin täällä Pori-Tampere linjan eteläpuolella. Mm. oma poikani kuuluu siihen vuosikertaan, joka ei ole elämässään vielä kertaakaan välttämättä kokenut hiihtämisen riemua todellisen talven keskellä. Pessimisti ei pety – sanoo vanhan kansan viisaus. Pitäisi siis jatkaa kiroilua ja todeta, että tätä tämä on. Lopun puoliväli on ylitetty. Talvi voidaan poistaa vuodenaikojen luettelosta. Suomalaiset hiihtäkööt jatkossa enää urheilumuseon arkistofilmeissä. Turha lähettää niitä hyppääjiäkään sinne maailmalle veikkausvoittorahoja tuhlaamaan. Internetin keskustelupalstan kommenttien perusteella olisikin parasta noudattaa Toni Niemisen v 2004 esimerkkiä: polttaa mäkisukset tarpeettomina olutta hörppien. Eihän meillä ole lunta sen enempää kuin harrastajiakaan.

Mutta, tiedättekös! Minä ajattelin kääntää horisonttini aivan epäsuomalaiseen asentoon ja katsoa talviurheilumme ja erityisesti mäkihypyn tilaa täynnä iloista optimismia. Mitä siitä jos muutama viime talvi on ollut vähäluminen. Ski-passin lunastaneita hyppääjiä on valitettavan vähän eikä eliittihyppääjiemme vire maailman cupissakaan ole ollut mistään kotoisin – siellä huonon ja katastrofaalisen välillä ovat ainakin tulokset olleet. Silti, näen paljon hyviä merkkejä ilmassa. Väitän, että mäkihyppy kiinnostaa edelleen. normaalimäen sm-kisa 30.1. illalla houkutteli ison yleisömäärän katsojia, joista ainakin osa oli paikalla todistamassa Toni Niemisen paluuta. Ei ole vääriä syitä kiinnostua kiinnostua mäkihypystä.  Sitäpaitsi, hyvinhän se Toni hyppäsi! Omalla paluuprojektillaan Toni on osaltaan palauttanut positiivista puhetta tähän jaloon lajiin ja lisännyt myös median ja sitä kautta suuren  yleisön kiinnostusta. Samaan aikaan Andreas Alamommo ja Niko Kytösaho (paranemista Nikolle! toivottavasti jalka ei vääntynyt tänään suurmäessä pahasti)  ovat oikeasti ikäluokassaan maailmanluokkaa. He tulevat vielä napsimaan paljon maailman cupin pisteitä ja arvokisamitaleja (sanokaa minun sanoneen). Ja kyllä se Jannekin sieltä vielä tulee ja näyttää närhen munat…

Entä sitten lajin iso kuva? Väitän että jotain hyvää kuplii pinnan alla (bubbling under -sanoisi engelsmanni). Aktiiviset. lajista kiinnostuneet vanhemmat on löydettävä voimavarana, sillä sitä he ovat. Hiihtoliiton on pidettävä strategiatyöpaja/rukaseminaari jos toinenkin ja niissä löydettävä keinot luoda rakenteet, jotka mahdollistavat uusien harrastajien ohjautumisen ja PYSYMISEN lajin parissa. Nyt pitää avata silmät ja ottaa oppia muilta lajeilta siinä miten niissä on löydetty uusia vapaaehtoisia valmentajiksi, tuomareiksi ja muihin tehtäviin. Myös mäkihypyssä valmentajakoulutusta pitää uudistaa. On houkuteltava myös vanhemmat ilman lajitaustaa erilaisiin ohjaus- ja valmennustehtäviin. 5-7 -vuotiaita aloittelijoita voinee ohjata ylämäen asennossa vaikkei olisi Lahden betonista ikinä hypännytkään. Aktiivisten ja motivoituneiden vanhempien energia on  ylipäätään saatava kanavoitua mäkihyppyyn eri rooleissa. Mutta tämä on tehtävä suunnitelmallisesti hiihtoliitossa. Yksittäiset seurat eivät siihen pysty. Uusi malli syntyy vain eri osapuolet suunnitteluun osallistamalla. Punapaitoja ja Puijon peipposia tarvitaan mutta niin tarvitaan myös Matti Meikäläisiä, jotka lapsiaan mäkikouluihin tuovat. He osaavat kertoa mitä ja miten heidät saa toimintaan sitoutettua. Mahdollisuuksia on! Viis siitä, että talvet ovat joskus huonoja!

Mäkihyppyähän pitäisi markkinoida ympärivuotisena tai jopa kesälajina. Sitä on upeaa harrastaa myös kesällä ja syksyllä. Muoviltahan nykyään pidempään hypätäänkin kuin lumelta konsanaan. Lajia voitaisiin markkinoida lapsille ja heidän vanhemmilleen hyvänä vaihtoehtona tai toisena  kesäisenä harrastuksena vaikkapa jalkapallon tai yleisurheilun rinnalle.  Oma kehitysehdotukseni on: perinteisten mäkikeskusten Lahden, Kuopion, Rovaniemen ympärille tarvitaan muovitettuja satelliitteja, pieniä aloittelijoiden mäkiä muutaman kymmenen kilometrin säteelle. Sieltä ne uudet mäkimiesten ja -naisten sukupolvet löydetään. Tämä ei ole välttämättä edes rahakysymys. Pienen 8m mäen rakentaminen ei vaadi suuria summia eikä arkkitehdin koulutusta. Tämän lisäksi tarvitaan vielä vapaaehtoistoiminnan malli, joka sisältää koulutusohjelman ja infomateriaalia eri tehtäviin ml valmennus, tuomarointi, huoltaja. Ja kas, meillä on mäkihyppy jälleen tukevasti kasvu-uralla.  Lasi on puoliksi täynnä eikä tyhjä. J-P Vuori, Lauri Kettunen&kumppanit Odottelen yhteydenottoa! Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Helmikuu voi tulla!
Anssi Kemppi
v-tyyli.org

Tässäpä se nyt tulee. Verkkojulkaisu, jota ei nähdäksemme vielä ole olemassa ja jonka piti syntyä – ennemmin tai myöhemmin, nimittäin suomalainen, intohimoisten talviurheiluniilojen ylläpitämä monikanavainen (kuten nykyään muotia on) verkkojulkaisu v-tyyli.org .
Olemme antaneet itsellemme tehtävän – Tehtävän seurata, arvioida ja kommentoida mäkihypyn, yhdistetyn ja hiihdon keskellä (joskus myös takana ja taustalla) olevia asioita, ihmisiä ja ilmiöitä. Vaikka se ehkä kliseeltä kuulostaakin, sanotaan se silti. Haluamme synnyttää ja käydä keskustelua. Miksi? Koska uskomme, että suomalainen tarviurheilu on tärkeää meille suomalaisille – ja ehkä joillekin ulkomaalaisillekin. Juuri sellaisena kuin se on. Omine vahvuuksineen ja heikkouksineen.

Mäkihyppy ja siitä kirjoittaminen, sen pitää olla muutakin kuin isoja otsikoita Harri Ollin kotkatatuoinnista. Vtyyli on mieluummin kiinnostunut siitä, mikä saa ihmiset Jyväskylässä talkoilla muovittamaan pikkumäkiä. Entä miksi Therese Johaug vetää leukoja myötäotteella ylimäääräiset painot jaloissaan mutta suomalaisille ei tule mieleenkään harjoitella niin? Miksi Vuokatissa lasten hiihtokouluun osallistui vuonna 2014 kokonaista 2 lasta?

Tänään muuten pidettiin Lahden hiihtoseuran Karpalon mäkikoulun viimeiset harjoitukset ennen joulua. Olga Tervahartialan ja Susanna Forsströmin otteita  seitsemän pikku mäkikotkan kanssa oli ilo seurata. Toisin kuin Urheilulehti ja Tuomas Virtanen maalailevat, huhut mäkihypyn kuolemasta ovat liioiteltuja.

Tästä se lähtee, kommenttejanne ja talven ensilunta odotellessa. Hyvää joulua kaikelle hiihtokansalle!

V-tyyli team