vtyyli puhuu ja pisteyttää

Norja ei voita Suomea talvilajeissa sattumalta – se voittaa rakenteilla. Menestyksen taustalla ovat sekä puhdas tilastollinen todennäköisyys että Suomea laajempi ja yhteisöllisempi urheilukulttuuri.

Aloitetaan numeroista. Urheilijat rekisteröidään maissa hieman eri tavoin, eikä tarkkaa vertailua ole helppo tehdä. On kuitenkin yleisesti tiedossa, että Norjassa 12–17-vuotiaita ampumahiihtäjiä on useita tuhansia, Suomessa joitakin satoja. Nuoria hiihtäjiä Norjassa on varovastikin arvioiden noin 15 000, Suomessa vain muutama tuhat. Kun harrastajapohja on moninkertainen, on täysin luonnollista, että myös huippuja kasvaa enemmän. Sekä Norjan että Suomen sijoitus arvokisojen mitalitaulukoissa on siis puhdasta tilastollista todennäköisyyttä. Suurempi massa tuottaa enemmän lahjakkaita yksilöitä junioritasolta aikuisten maajoukkueisiin saakka.

Kulttuuriset ja maantieteelliset erot

Norja kulkee Suomea valovuoden päässä edellä paitsi harrastajamäärissä myös seurakulttuurissa. Norjalaiset hiihtoseurat ovat paikallisia yhteisöjä, joissa voi olla tuhansia jäseniä. Kaikki eivät tähtää huipulle – eikä tarvitsekaan. Juuri tämä laaja, myönteinen seura- ja liikuntakulttuuri luo perustan huippu-urheilulle. Suomessa taas urheilukulttuuri korostaa varhain eroa kilpaurheilun ja ”tavallisen liikkumisen” välillä. Seurat jäävät pieniksi, ja harrastamisen pohja kapenee. Yksi Suomen suurimmista seuroista lienee Lahden Hiihtoseura, jossa harrastajia kaikki jaostot yhteenlaskettunakin lienee joitakin satoja samaan aikaan, kun monipuolisesti hiihtoa ja hiihtokulttuuria edistävä Skiforening kerää suur-Oslon alueella toimintaansa tuhansia kaupunkilaisia. Norjassa suurimmat ”hiihtoseurat” eivät ole vain urheilujoukkueita, vaan massaliikunnan ja huippu-urheilun yhdistäviä yhteisöjä. Tällaiseen toimintamalliin suomalaisissa urheilun lajiliitoissa ja niiden jäsenseuroissa suhtaudutaan suorastaan halveksuvasti. Suomalaiset hiihtoseurat ovat sulkeneet massaliikunnan toimintansa ulkopuolelle lähes täysin. Meillä kansalaisten hiihdättämisestä taitavat kantaa suuremman vastuun yksityiset yritykset ja Suomen latu.

Erot yhteisöllisyydessä ja yhteistyössä maiden välillä näkyvät myös urheilijoiden valmentautumisessa. Suomalaiselle valmennuskulttuurille ontyypillistä urheilija–valmentaja -parien yksin puurtaminen, erillään muista. Jokaisen yli 40-vuotiaan suomalaisen kollektiiviseen tajuntaan lienee piirtynyt urheilukuva Mika Myllylästä rämpimässä tervanevan suolla. Siinä se suomalainen urheiluyhteisöllisyys kiteytyy yhdessä otoksessa. Norjassa urheilijat harjoittelevat ryhmissä, samalla valmentajalla, jatkuvassa keskinäisessä vuorovaikutuksessa, vertailussa ja kilvoittelussa.  Yhdessä harjoittelu kehittää yksilöä enemmän kuin eristäytyminen – olisi helppo todeta.

Maantieteellekään emme voi mitään. Norjassa meri, vuonot ja vuoret takaavat lumivarmuuden. Pohjanmereltä puhaltavat kosteat ilmamassat kohtaavat heti rannikolla vuoret. Ilma nousee ylöspäin, jäähtyy ja sataa iloisesti lumena alas. Suomessa ilmastonmuutos näkyy karummin. On enemmän sääntö kuin poikkeus, että juniorimme joutuvat meillä harjoittelemaan tammikuisessa vesisateessa lyhyillä ja helpoilla keinolumiladuilla. Houkuttele siinä sitten lapsia iloisen lumella liukumisen maailmaan. Kiinnostavampiakin harrastusvaihtoehtoja on perheille tarjolla.

Urheilujohtamisen strateginen harha

Juuri päättyneissä Milano-Cortinan talviolympialaisissa Suomi sai asetetun mitalitavoitteen ja 2000-luvun talvikisojen keskiarvon mukaiset kuusi mitalia. Ylen haastattelussa Suomen Olympiakomitean uusi johto, puheenjohtaja Petteri Kilpinen ja huippu-urheilujohtaja Janne Hänninen, maalailivat parempaa tulevaisuutta ja suurempaa mitalisaalista Olympiakomitean uuden, tiukasti huippu-urheiluun keskittyvän strategian vauhdittamana. Enää ei tavoitella liikunnallisten elämäntapojen edistämistä – sille Olympiakomitean aikaa ja resursseja liikenee jatkossa vain vaikuttamis- ja viestintätehtävien kautta.

Hänninen paalutti, että jatkossa kaiken tekemisen pitää ohjata kohti huippu-urheilutulosta, ja kaiken epäolennaisen, huippu-urheilutuloksen ulkopuolisen, pitää jäädä pois. Maastohiihdon esimerkkinä mainiten Kilpinen nosti esiin leveyden puutteen, sen että monissa lajeissa ollaan yksittäisten huippujen varassa. Kilpisen mukaan Suomella on lahjakkaita 17-20-vuotiaita hiihtäjiä, joista on pidettävä huolta, ja muutama heistä onnistuttava nostamaan huipulle. Kuulostaa siltä, että uusi strategia on sisäistetty, sen kirjain otettu – kirjaimellisesti. Ei siltä, että mallia otettaisiin vaikka Norjan massaliikunnan ja huippu-urheilun yhdistävästä yhteisöllisestä seuratoimintakulttuurista, jonka tuloksena Suomen kokoisen maan harrastajamäärät ovat talvilajeissa moninkertaiset. Se ratkaiseva kriittinen massa, josta ne tulevaisuuden mitalitoivotkin nousevat.

Olympiakomitean uuden strategian jalkautuksen ja toimeenpanon ydin on yleisluontoinen ja laaja-alainen huippu-urheiluverkoston käsite, jossa toimijoiksi lasketaan kaikki urheilijoista, valmentajista ja lajeista valmennuksen ja liikuntalääketieteen keskuksiin ja huippuseuroihin. Tulee selväksi, että kaikki uuden strategian mukaan epäolennainen, huippu-urheilutuloksen ulkopuolinen, kuten massaliikunta tai yhteisöllisyys, on jätetty pois. Suomalaisille Olympiakomitean uutta strategiaa hehkutelleille lajiliitoille ja huippuseuroina pidetyille seuroille tämä sopinee erinomaisesti.

Taannoisen Huippu-urheilun muutosryhmän saamista erittäin kriittisistä jälkiarvioista ja entisen huippu-urheiluyksikön lakkauttamisesta huolimatta Olympiakomitean strategia tekee selväksi, että suomalaisen huippu-urheilun muutaman avaintoimijan ja (huippu)valmentajien rooli korostuu entisestään. Valmentajat ovat ainakin keskiössä, lasten ja nuorten liikkuminen ei erityisemmin. Leijonakiekon johdolla Suomessa on viime vuosikymmeninä nostettu valmentajia todella korkeille jalustoille, ja toisaalta lytätty maanrakoon, kun mitalia ei tulekaan. Myös suksilajeissa päävalmentajien varaan lasketaan tällä hetkellä paljon.

Muutaman lisämitalin tuominen Ranskan Alppien talvikisoista 2030 ei pitäisi olla temppu eikä mikään, kun paukut laitetaan jatkossa vain ja ainoastaan mitalitoivoihin valmentajineen. Se, miten luodaan kestävää pohjaa menestykselle, parempia olosuhteita ilmastonmuutoksen keskellä, suurempia harrastajamääriä, vahvempaa urheilu-, ja kyllä, liikuntakulttuuria, onkin huomattavasti vaikeampi pala.

Summa summarum – erot hiihtomenestyksessä Suomen ja Norjan välillä eivät ole yllättäviä. Itse asiassa lähtökohtiin nähden suomalaiset pohjoismaisten hiihtolajien urheilijat ovat menestyneet yllättävän hyvin. Syyt siihen, miksi Suomen mitalisaalis jäi maastohiihdossa yhteen viestimitaliin Milano-Cortinan kisoissa, ei johdu virusinfektioista eikä vahvasti esiintyneiden Arsien ja Kerttujen valmentautumisesta vaan vinoutuneesta urheilukulttuurista ja rakenteista. Huippuja ei synny ilman laajaa, elävää ja yhteisöllistä pohjaa. Jos Suomi haluaa menestyä, sen on lopetettava huipusta puhuminen ja alettava kasvattaa merta, josta huiput nousevat.

Anssi Kemppi
Esa Kokkonen

Rukan maailmancup tarjosi tänä vuonna monipuolisen läpileikkauksen pohjoismaisten lajien nykytilasta: yleisöjuhlan ja urheilullisten pettymysten rinnalla koettiin nopeita säätilan heilahduksia, äärimmäisen liukkaita latuja, kovasanaista kritiikkiä ja peruutettuja mäkikisoja. Talviurheilussa on sopeuduttava yhä arvaamattomampiin ja vaikeampiin olosuhteisiin. Kuka kertoisi sen myös urheilijoille?

Tämän vuoden Rukan maailmancup-kisat muistetaan yleisömenestyksestä, totutun hyvästä kisatunnelmasta ja perinteeksi käyneen vaisusta suomalaispanoksesta. Oman lisänsä toivat ennen kaikkea vaihtelevat sääolosuhteet. Viimeksi mainittuun liittyen mieleen jäävät myös urheilijoiden lähes yhteen ääneen esittämä harvinaisen voimakas kritiikki ja pettymyksen purkaukset olosuhteista.

Amanda Saari laittoi jopa lauantain kohtuullisessa kelissä hiihdetyn sprintin alkuerän heikon starttinsakin – sauvan juututtua lumeen – reippaasti kisajärjestäjän kontolle todeten, että ”järjestäjän pitäisi taata kaikille tasavertaiset olosuhteet”. Rukan suomalainen ykkösnimi ja Milanon harvalukuiseen suomalaisten mitaliehdokkaiden joukkoon kuuluva Ilkka Herola manasi Aamulehdelle radan olleen sunnuntaina ”kertakaikkisen karmeassa kunnossa”. Krista Pärmäkoski kertoi V-tyylille pelänneensä enemmän kuin koskaan. Myös norjalaistähdet intoutuivat heiluttelemaan sanan säilää Ilta-Sanomille. Johannes Kläbon mukaan olosuhteet olivat ”perseestä”, ja Mattis Stenshagen olisi halunnut käyttää kypärää.

Samaan aikaan kun urheilijat osoittivat mixed zonella tuohtumustaan, iso joukko vapaaehtoisia teki ympäripyöreätä päivää latuja kunnostaen. Latua työstäneet talkoolaiset eivät pystyneetkään peittämään närkästystään urheilijoita kohtaan. V-tyylille annettujen kommenttien sisältö voidaan tiivistää ihmettelevään kysymykseen: “Milloin kasvatimme urheilijoita, jotka eivät ymmärrä hiihdon olevan ulkoilmalaji vaihtelevine olosuhteineen?”

Jos Rukan hiihtobaanaa ja järjestäjiä kohtaan osoitettu kritiikki pääsi yllättämään rajuudellaan, mäkihypyssä tutuiksi tulleet tuuliongelmat ja kisojen peruutukset kuitattiin mixed zonella huomattavasti rauhallisemmin. Tuttuun tapaan sunnuntain mäkikisan peruuntumisesta revittiin toki otsikoita sen aiheuttamien tulonmenetysten takia. Toivottavasti sentään tähän riskiin on jo vihdoin opittu sopeutumaan ja huomioimaan se Hiihtoliiton talouden suunnittelussa ja budjetoinnissa.  Aina kannattaisi jättää yhden mäkikisan verran media- ja markkinointituottoja huomioimatta tilikauden talousarviossa. Mitään talousmenetyksiä ei ole, jos ei epävarmoja tuloja ylioptimistisesti budjetoi.

Urheilijoiden turvallisuus menee tietenkin kaiken edelle, mutta lajien ja erityisesti niiden arvokisojen hankalillakin olosuhteilla ja niihin liittyvillä tarinoilla ja sattumuksilla on pysyvä paikkansa lajien historiankirjoissa ja fanien mielissä – ja ylipäätään lajien DNA:ssa. Marjo Matikainen ja ”havuja, perkele!” Obertsdorfin MM-kisoissa 1987, Matti Nykänen ja Holmenkollenin hernerokkasumu 1982. Tulevaisuudessa pohjoismaisten lajien olosuhdehaasteet ja -spekulaatiot ja niiden osuus kisatarinoista vain kasvavat. Tänä vuonna Rukalla koetut säätilavaihtelut ja ääriolosuhteet tulevat yleistymään.

Myös lumivarmalla Rukan alueella lumipeitteisten päivien määrä marraskuussa vähenee vuosi vuodelta. Gaia Consulting Oy:n / Sweco Finland Oy:n ja Ilmatieteen laitoksen vuonna 2024 laatimassa Ilmastonmuutokseen sopeutuminen Koillismaalla (ISKO) -hankkeen loppuraportissa arvioidaan lämpötilatilastojen ja ilmaston lämpenemisen skenaarioiden avulla, miten lumentulon siirtyminen myöhemmäksi tekee alkutalven lumitilanteesta Koillismaalla aiempaa epävarmemman:

”Tämä koskee ennen kaikkea marras–joulukuuta. Talvien leudontuminen vaikuttaa myös lumipeitteen ominaisuuksiin. Kuiva pakkaslumisade harvinaistuu, sen sijaan raskasta märkää lunta ja vettäkin sataa aiempaa useammin ja runsaammin. Talvisten vesisateiden yleistyminen voi kasvattaa jäisen lumipeitteen esiintymistä. Myös jäätävän vesisateen arvioidaan yleistyvän.”

Kovasta kritiikistä huolimatta jäisellä lumipeitteellä Rukalla sunnuntaina kisatut yhteislähdöt sujuivat ilman suurempia ongelmia tai kolareita. Molemmat kilpailut olivat myös urheilullisesti mielenkiintoista ja jännittävää seurattavaa alusta loppuun. Eivätkä kaikki urheilijat yhtyneet kilpalaulantaan siitä, kuka pystyy kritisoimaan olosuhteita, rataa tai järjestäjiä jyrkimmin sanakääntein. 

Perinteistä talviurheiluymmärrystäkin vielä löytyi. Miesten kisan nelonen Martin Löwström Nyenget antoi Ilta-Sanomien haastattelussa tunnustusta kisajärjestäjille ja totesi pitoa löytyneen, vaikka latu oli paikka paikoin jäinen. Kisan kakkonen Einar Hedegart ei pitänyt latua vaarallisena vaan kokonaisuutena ihan hyvänä. Hedegart myös kuittasi kriitikoille, että jos latu tuntui vaaralliselta, pitää vaan harjoitella enemmän. Yksi neljästä naisten kisan suomalaiskeskeyttäjästä, Eveliina Piippo, arveli, ettei jäisellä baanalla kisaaminen ylipäätään kuulu suomalaishiihtäjien vahvuuksiin ja että asialle pitäisi tehdä jotain.

Vaihtelevat ja hankalat sääolot ovat jo nyt enemmän sääntö kuin poikkeus pohjoismaisissa hiihtolajeissa. Ilmastonmuutoksen myötä ne tulevat yleistymään ja muuttumaan yhä vaikeammiksi. Usein kisataan sohjossa, välillä jäisillä ja huippunopeilla baanoilla, yhä harvemmin pakkaslumella. Se vaatii jatkuvaa sopeutumista niin urheilijoilta, huollolta, kisajärjestäjiltä kuin yleisöltäkin.

Tämän vuoden maailmancupin kritiikkivyörystä huolimatta Rukan näkökulmasta ilmastonmuutos ja sen aiheuttamat olosuhdehaasteet tarkoittavat ennen kaikkea kilpailuetua verrattuna eteläisemmän Suomen, muiden Pohjoismaiden ja erityisesti Keski-Euroopan hiihtokeskuksiin. Niissä lumimäärät vähenevät ja ääriolosuhteet yleistyvät huomattavasti enemmän ja nopeammin kuin Koillismaalla.

Esa Kokkonen ja Anssi Kemppi
V-tyyli.org – Nordic Sports New Media

Vastuullisuustyö hiipii hitaasti urheilutapahtumiin. Kansainvälinen hiihtoliitto FIS antaa kilpailujärjestäjille ympäristökysymyksissä vain väljät velvoitteet. Rukan maailmancup-organisaatio on kuitenkin ottamassa oma-aloitteisesti reippaita askelia kestävän kehityksen polulla.

Ruka Nordicin tapahtumapäällikkö Jarkko Ruhanen katsoo huojentuneena Rukan hiihtostadionin yleisömerta. Lippuja on viikonloppuna myyty edellisvuotta enemmän. Ladulla ja mäessäkin on nähty muutama suomalainen valopilkku.

Rukan maailmancupin toteutusta ohjaavat kansallisen lainsäädännön lisäksi kilpailusäännöt ja tiukat kaupalliset sopimusvelvoitteet. Näiden lisäksi Koillismaalla on herätty myös omaehtoiseen vastuullisuustyöhön. Ensimmäistä vuottaan tapahtuman vetovastuussa oleva Ruhanen kertoo, että kisaorganisaatio on tietoisesti pyrkinyt huomioimaan vastuullisuuden ja kestävän kehityksen osa-alueet. ”Tiedostamme sosiaalisen vastuumme yhteisössä. Tapahtuma ei olisi mahdollinen ilman 700 vapaaehtoisen panosta”.

Rukalla on osattu hyödyntää myös oppilaitosyhteistyötä. Tapahtuman takana oleva Kuusamon Erä-Veikot toteuttaa sosiaalista vastuutaan esimerkiksi tarjoamalla työmahdollisuuksia pitkäaikaistyöttömille. Enemmänkin olisi vielä tehtävänä. ”Esteettömyyden parantamisessa Rukan stadionilla riittäisi vielä työsarkaa”, Ruhanen myöntää. Koillismaalaisessa tapahtumaorganisaatiossa näkyy myös kansainvälisyys. Kaikkiaan 17 kansallisuutta on edustettuna, ja vapaaehtoisiakin tulee eri puolilta Eurooppaa.

Vastuullisuutta Ruka Nordic toteuttaa myös erityisellä whistleblowing-kanavallaan, jonka kautta tapahtumakävijät voivat ilmoittaa anonyymisti esimerkiksi ympäristörikkeistä, häirinnästä tai muusta epäasiallisesta käytöksestä. ”Ilmoituksia ei ole tullut”, toteaa Ruhanen tyytyväisenä.

Vastuullisuus on valinta, joka myös maksaa. Tapahtuman taloudellista vastuuta/tulosta ja ympäristövastuuta ei kannata nähdä keskenään ristiriitaisina tavoitteina. Ympäristövastuullisuus on megatrendi taloudellisestakin näkökulmasta. Rima nousee ja kilpailu kovenee koko ajan elämystaloudessa myös tässä teemassa. Asiakkaiden, tapahtumakävijöiden, odotukset ovat keskimäärin yhä vaativampia. Ympäristövastuullisuus on tapahtumalle vetovoimatekijä, ja siihen uskotaan myös Rukalla. Vastuullisuuteen liittyy myös tapahtuman laaja yritysyhteistyö. Yritysmaailmassa vastuullisuus on noussut strategiseksi kärjeksi jo vuosituhannen alussa, ja se huomioidaan urheiluun ja urheilutapahtumiin liittyvässä yhteistyössä.

Suuren urheilutapahtuman vastuullisuuden toteuttaminen käytännössä on vaativa tehtävä. Erityisen vaativaa se on huonojen liikenneyhteyksien päässä sijaitsevassa pohjoisessa talviurheilutapahtumassa, kävijöiden saapumisen tapahtumapaikalle muodostaessa ison siivun tapahtuman hiilijalanjäljestä. Rukalle tullaan omilla autoilla tai lentäen. Ruhanen kertoo, että saavutettavuuteen yritetään vaikuttaa koko ajan ja käydään keskusteluja esimerkiksi Finnairin kanssa. ”Joukkueet lentävät Rovaniemelle ja Ouluun, josta ne haetaan linja-autoilla Rukalle. Totta kai siitä tulee palautetta. Tuossa olisi lentokenttä lähempänäkin”.

Ylipäätään logistiikaltaan pohjoismaisten lajien maailmancup-tapahtuman järjestämiseen vaadittava koneisto ja infrastruktuuri on raskas: latujen teko, säilölumi, lumetus, tv-tuotanto, kalustorekat, sähkönkulutus, ihmismassat. Tapahtuman kokonaishiilijalanjälki on mittava. Sen pienentämisen osalta Ruka Nordic -organisaation tehtäväksi jää tapahtuman oman toiminnan kehittäminen. Siihen Rukalla on nyt päätetty panostaa. Tapahtumalle haettuun Ekokompassin ympäristösertifikaattiin liittyvää auditointia tehdään kisojen aikana. Ruhanen kertoo tyytyväisenä, että auditoinnit ovat sujuneet hyvin, ja sertifikaatti saadaan joulukuussa.

Esa Kokkonen, Anssi Kemppi

Pohjoismaisten lajien maailmancup-kauden 2022-2023 käynnistyessä Rukalla viime vuosien globaalit myllerrykset ja kriisit ovat vahvasti läsnä. Venäjä on raukkamaisella ja julmalla hyökkäyssodallaan Ukrainaan varmistanut sen, että venäläisiä urheilijoita ei nähdä Rukankaan kisaladuilla pitkään aikaan. Hiihdossa tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että suuri joukko aiempia kärkipään urheilijoita on pois pelistä. Ruka Nordicin ensimmäisen kisapäivän perusteella tällä ei kuitenkaan ole vaikutusta tunnelmaan tai kisojen kiinnostavuuteen.

Sotshin surullisenkuuluisien kisojen doping-sotkujen seurauksena venäläiset sinnittelivät jo viime vuodet nippa nappa mukana kansainvälisessä urheilussa Venäjän olympiakomitean lipun alla. Jo viisi vuotta sitten V-tyyli nosti myös esiin ja ihmetteli ensimmäisenä venäläisten tahojen Ruka Nordicin yhteyteen organisoimaa ”No Russia, no games” -kampanjaa. Nyt on turha enää kampanjoida ja trollata: Naamiot on riisuttu, eikä Venäjä ole mukana. Siitä huolimatta geimit ja maailmancup pyörivät entiseen malliin.

Toinenkin viime vuosien globaali kriisi, koronapandemia, heittää varjonsa vielä tämänkin vuoden Ruka Nordicin ylle. Tuoreen olympiasankarin Iivo Niskasen sairastuminen juuri kisojen alla on siitä harmillinen muistutus.

Rukan maisemat ja tunnelmat ovat poikkeuksellisesta vähälumisuudestakin huolimatta mahtavan talviset. Se kannattaa ottaa muistutuksena ja innoituksena ilmastonmuutoksen hillitsemisen tärkeydestä – tehdä kaikki mahdollinen sen eteen, että Ruka Nordicin maaginen marraskuinen talvitunnelma säilyy tästä eteenpäinkin. Pohjoismaisten lajien on syytä olla ilmastotyössä erityisen aktiivisia. Lajit ja tähtensä ovat kirkkaassa valokeilassa ja suuren huomion kohteena, ja hiihtoharrastuksen suosio suurta. Erityisesti lajien kärkiurheilijoiden toivoisi ottavan paljon aktiivisemman roolin ilmastonmuutoksen vastaisessa työssä ja kampanjoinnissa.

Kansainvälisistä kriiseistä huolimatta Ruka Nordic on edelleen oma itsensä – raikas, hyvän mielen hyvin järjestetty urheilutapahtuma. Iso kiitos tästä kuuluu suurelle vapaaehtoisten joukolle. V-tyyli keskittyy tämän vuoden Ruka Nordicissa erityisesti tämän puolen esiin nostamiseen. Monet vapaaehtoisista ovat olleet mukana jo vuosia, jopa vuoden 2001 ensimmäisestä maailmancup-tapahtumasta asti. Heidän työstään ja roolistaan onnistuneiden kisojen ja Rukan hienon kisatunnelman takana kuulette tarkemmin pian ilmestyvässä laajassa jutussamme.


Esa Kokkonen ja Anssi Kemppi

Konservatiivisuudestaan huolimatta suomalainen hiihtourheilu nousee vielä kasvavien terveys- ja ympäristöihanteiden rinnalla, uskoo kutsumustyössään oleva yhdistetyn päävalmentaja Petter Kukkonen. Näitä loiston päiviä urheilijan kehon ja kestävyyden kehittämisestä kiinnostunut liikuntatieteiden ”ikuinen” ylioppilas saattaa kuitenkin seurata asuntoautosta Australiassa, mikäli urheilun oravanpyörä alkaa pyöriä liian lujaa.

Tutkimuksen mukaan 70 % Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisestä tiedekunnasta valmistuneista opiskelijoista työskentelee liikunta-alalla. 86 % vastanneista oli työelämässä, ja heistä 70 % työskenteli liikunta-alalla ja loput 30 % jollakin muulla alalla. (Laine, A. & Ilmola, R. 2016) Dropout-ilmiö on tuttu myös Jyväskylän yliopistossa, eivätkä kaikki liikuntatieteen opiskelijatkaan saa biomekaniikan maisterin papereita kouraansa. Yksi näistä työelämään sukeltaneista ikuisista opiskelijoista on Suomen yhdistetyn maajoukkueen päävalmentaja Petter ”Pede” Kukkonen. V-tyyli jututti miestä maskin takana ilman yleisöä järjestettyjen Salpausselän kisojen ”mixed zonella”.

Valmentaminen on Petter Kukkoselle elämäntapa. Elämäntapa, jota mies itse ei ainakaan tunnusta tavoitteellisesti valinneensa ja sille alun perin tähdänneensä. Päinvastoin Kukkonen kertoo tavallaan ajautuneensa valmentajaksi, vaikka ihmisten opettaminen on kiehtonut häntä aina, kuten mies itse sanoo. Jo oman aktiiviuransa aikana Kukkonen valmensi muutamaa urheilijaa. Nuorten MM-kultaakin tuoneen aktiiviuransa päättymisen jälkeen leipäpuu oli tarkoitus löytää ihan muualta, kenties start-up-yrittäjänä. Kukkonen haki ja pääsi varasijalle Tiimiakatemiaan, Jyväskylän ammattikorkeakoulun yrittäjyyden erikoiskoulutusyksikköön, ja harkitsi myös poliisikoulua. Uusi suunta löytyi, kun Kukkonen pääsi, omien sanojensa mukaan vahingossa, opiskelemaan Jyväskylän yliopiston liikuntatieteelliseen.

Tiedon etsijä – kehon ja kestävyyden kehittäjä

Minkälaiset eväät liikuntatieteen opinnot sitten antoivat tulevalle maajoukkuevalmentajalle? Tutkijatyypin vai arjen valmentajan valmiudet? ”Vuosi puuttuu opinnoista, eli olen liikuntatieteiden ikuinen ylioppilas. Opinnot antoivat vahvan teoriapohjan ja ymmärryksen, kuinka etsiä, vertailla ja käyttää tietoa valmennuksen tukena. Biomekaniikasta ja fysiikasta en tosin ymmärrä mitään, vaan minun vahvuuteni on ihmisen kehon ja kestävyyden kehittäminen, esimerkiksi kuormittuminen ja palautuminen – hiihtokunnon ja -nopeuden kehittäminen lajin muuttuvassa maailmassa. Tykkään etsiä uutta tietoa, miten pojat voisivat hiihtää nopeammin”, Kukkonen kiteyttää.

Tutkijatyyppiä Kukkosesta löytyy tunnetusti muutenkin. Huippu-urheilun ja ammattivalmentamisen alkulähteille antiikin Kreikkaan sukeltava, Kukkosen peräti 800-sivuinen esikoisromaani Oliivipuut eivät koskaan kuole julkaistiin viime kesänä. ”Kirjailija minussa heräsi tavallaan jo ennen valmentajaa, joten luulen, että se olisi tullut pintaan joka tapauksessa. Parhaillaan ja pikkuhiljaa lueskelen materiaalia kolmatta kirjaa varten. Jatko-osa ”Oliivipuille” on hyvin pitkälle valmis.” Tutkija/kirjailijaote näkyy myös valmentaja-Kukkosessa. Hän dokumentoi paljon työtään, joka on tarkkaa analyysiä kilpailutuloksista, hiihtoajoista, harjoittelusta ja testituloksista. ”Kirjoitan paljon, koska sillä saan siirrettyä ajatukset muualle, vaikka eihän sekään varsinaista lepoa ole. Valmentajan työ on 24/7 työtä, jossa paineita ja stressiä ei voi välttää.” Kysyttäessä hän arvioi oman tämänhetkisen stressitasonsa kouluasteikolla seiskaksi. Milloin maajoukkuevalmentaja voi sitten levätä, kun kyseessä on vielä perinteisistä perinteisin, seurattu ja yksi niistä harvoista suomalaislajeista, jolta odotetaan juuri nyt eniten arvokisamitaleja? ”Se on haaste”, myöntää Kukkonen. ”On vaikea päästä irti työstä. Konsteja rentoutua pitää löytää, ja antaa aikaa perheelle.”

Valmentajan monta roolia

Yliopistossa urheiluvalmentajien koulutusfilosofiassa on keskeistä tutkiva oppiminen, kansainvälisyys, vahvojen perustietojen antaminen, valveutuneisuus ja akateemisten työtaitojen kehittäminen, jolloin valmentaja pystyy kehittämään omaa lajiaan tai tutkimusalaansa yhteistyössä muiden asiantuntijoiden kanssa. Näin kertoo Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellinen tiedekunta verkkosivuillaan. Maisteritutkinnon urheiluvalmentajan opintosuunnassa suorittanut on asiantuntija, jolla on valmiudet toimia valmentajana ja kouluttajana sekä toimia johtamistehtävissä ja tutkimus- ja kehitystyössä urheiluvalmennuksessa. Se mitä Suomen Ateenan yliopisto ei muista mainita, on valmentajien poikkeuksellisen intohimoinen suhde omaan työhönsä. Myös ”Coach Kukkonen” luonnehtii omaa suhteensa valmentamiseen sanalla kutsumus. ”Aamusta iltaan, joka päivä kyseessä on harvinaisen laaja-alainen ongelmanratkaisutyö, jossa saa toimia eri rooleissa: matkanjärjestäjänä ja -johtajana, valmentajana, koronapoliisina, isänä ja äitinä”, Kukkonen kuvailee ja painottaa valmentamisen olevan tänä päivänä tiimityötä, jossa päävalmentaja johtaa ja koordinoi asiantuntijoiden joukkoa. Tämä tiimi vie osaltaan lajia ja urheilijoita uralla eteenpäin kohti asetettuja tavoitteita.

Kukkosen mukaan valmentaminen on pohjimmiltaan kuitenkin opettamista ja ohjaamista, jossa tavoitteena on auttaa jokainen urheileva yksilö kohti tämän henkilökohtaista maksimipotentiaalia. Suomen yhdistetyn maajoukkueen päävalmentaja näyttää siis olevan kaukana perinteisestä suomalaisesta valmentajan arkkityypistä, heikkouttaan perkeleitä huutavasta autoritäärisestä vallankäyttäjästä. Tänä päivänä yhdistetyn päävalmentajan suhde urheilijoihin on Peden mukaan pienessä ja toisilleen tutussa lajiyhteisössä lähtökohtaisesti tasa-arvoinen ja välitön kaverisuhde, jossa palautetta annetaan ja vastaanotetaan puolin ja toisin. Palautteen vastaanottajana myöntää päävalmentaja itsekin kehittyneensä. ”Olen itse pyrkinyt rauhoittumaan enkä reagoimaan tunteella kuten joskus aikoinaan. Olen oppinut olemaan hiljaa ja kuuntelemaan – vaikka se onkin vaikeaa.” Kukkonen myöntää itselleen annetun rakentavan palautteen myös kirpaisevan, mutta kuulemma siitäkin mies on jo oppinut pääsemään yli. ”Itse yritän ymmärtää ihmisten toimia ja käytöstä tuomitsematta ja antamaan palautetta sen mukaan, toivon mukaan rakentavasti ja toisinaan jopa positiivisesti. Intohimoisena ja yksityiskohtaisena valmentajana minua kuulemani mukaan pitävät”, Kukkonen kuvailee itseään analyyttisesti, kun haastattelua jatkettiin Salppurin kisojen jälkeen sähköpostitse.

Avoimella linjalla, kohuja kaihtamatta

Vaikka Kukkonen kertoo rauhoittuneensa ja oppineensa olemaan myös hiljaa ja kuuntelemaan, hänet tunnetaan suomalaisen hiihtourheilun traditiossa poikkeuksellisen rohkeasta ja avoimesta viestinnästään. Tämä näkyy niin selkeäsanaisena kommentointina ongelmiin tai alakanttiin menneisiin suorituksiin liittyen, kuin myös jalat maassa -tyylisenä ja urheilijoiden puolesta iloitsevana ja kannustavana puheena onnistumisten jälkeen. Kukkonen on aktiivinen sosiaalisessa mediassa eikä pelkää höystää postauksiaan ns. huonolla huumorillakaan. Kohujakaan ei mies tunnu pelkäävän. Esimerkkinä tästä on Kukkosen Rukan maailmancup-avauksen jälkeen aiheuttama mediakohu yhdistetyn pukuhuijauksiin liittyen. Kukkonen ilmoitti Suomella olevan varmaa tietoa isojen yhdistetyn maiden välinehuijauksesta ja myönsi samaan syssyyn Suomenkin kokeilleen pukujen haarakiilan laskemista tiskiräteillä alushousuissa. Kohun seurauksena Kukkonen sai FIS:ltä vakavan varoituksen epäurheilijamaisesta käytöksestä, ja hänen katsottiin arvostelullaan vahingoittaneen lajin mainetta. Kukkonen otti varoituksen vastaan tyynesti ja ilmoitti myös, että ei aio perääntyä viestistään. Mies itse arvioi, että tämä tyyli on perusolemus hänessä, hän ei pelkää puhua suoraan. ”Lajia seuraavat ihmiset ovat kuitenkin todella valveutunutta, fiksua porukkaa, heille on ihan turha puhua puuta heinää. He näkevät, miten asiat menevät, ja on parempi avata asioita suoraan. Ei tässä mitään salaisuuksia ole. Totta kai on asioita joista ei voi puhua, kuten esimerkiksi urheilijoiden terveys, mutta yleisesti ottaen avoin linja on hyvä”, perustelee Kukkonen viestintätyyliään.

Pieneksi lajiksi yhdistetty tuntuu saavan paljon enemmän julkisuutta kuin moni paljon suurempikin laji. Silläkin, että maajoukkuetta vetää sanavalmis uuden polven päävalmentaja, on tähän varmasti vaikutusta. Samoin lajin suomalainen ykköstähti Ilkka Herola erottuu viestintätaidoillaan ja -tyylillään edukseen perinteisestä, melkoisen harvasanaisesta ja parhaimmillaankin korkeintaan nokkeluuksia sutkauttelevasta suomalaisen hiihtourheilijan perustyypistä. Mikä on Kukkosen suhde julkisuuteen, nauttiiko hän jopa sitä? ”En koe olevani julkisuuden henkilö enkä kaipaa huomiota yksityishenkilönä, paitsi kirjailijan uran näkökulmasta on pakko myydä itseään. Se tuntuu vaikealta. Yhdistetyn näkökulmasta ajattelen niin, että minun työni yksi kiinteä osa on vuorovaikutus median kanssa. Me molemmat tarvitsemme toisiamme, joten on järkevää hoitaa tämä niin hyvin kuin pystyy, puhua rehdisti ja pyrkiä kertomaan lajin tarinaa. Pieni laji tarvitsee mediaa ja näkyvyyttä selviytyäkseen. En siis kiusaannu mediasta enkä julkisuudesta, mutta on haastavaa pitää erillään siviili-Petter ja valmentaja-Petter”.

Entä miten avoimuus näkyy ja toimii pienen lajin kansainvälisessä yhteisössä? Miten vahvaa on kollegiaalisuus eri maiden maajoukkuevalmentajien välillä, ja kuinka paljon tehdään yhteistyötä, vaihdetaan tietoja ja kokemuksia? Vaikka voisi kuvitella, että ainakaan tiskirättikohu ei ollut omiaan vahvistamaan kansainvälistä yhteistyötä, muiden maiden valmentajien pysyessä hiljaa kohun yhteydessä, Kukkonen kertoo kansainvälisen yhteistyön olevan luontevaa ja keskustelevansa paljon kollegoidensa kanssa. ”Lajiperhe on pieni, ja aika vähän kuitenkin tiimit vaihtuvat. Osan kollegoista sitä tuntee jo 20 vuoden takaa omalta urheilu-uralta. Ei ne nyt mitään syviä ystävyyssuhteita ole, mutta enemmän kuin hyvänpäivän tuttuja kuitenkin ollaan. Usein kisareissuilla saatetaan hotellissa istahtaa alas ja aulabaarissa jutella oluen äärellä. Joukkueet viettävät kuitenkin aikaa samoissa hotelleissa”. Varsinaisen valmennuksen ja harjoittelun osaltakin on jonkin verran kansainvälistä yhteistyötä. ”Viron Kristian Ilves treenaa Norjan joukkueen kanssa, asuu Norjassa, ja norjalaiset tekevät hänelle mäkipuvutkin. Samoin täällä Suomessa Ylipullin Jukka valmentaa Korean poikaa, joka kulkee suomalaisten mukana leireillä, ja Suomen huolto laittaa myös hänen suksensa”, kertoo itsekin Viron maajoukkuetta vuosina 2007-2012 valmentanut Kukkonen.

Tulevaisuudesta: Riittääkö lumi ja hiihtoniilojen muutoskyky?

Koronakriisin keskellä läpi sinniteltävä kausi 2020-2021 on tuonut aivan uudenlaisia haasteita huippu-urheiluun ja valmentajan työhön. Onko kriisi tarkoittanut pelkkiä ongelmia, vai voisivatko jotkut korona-aikana opitut käytännöt jäädä pysyviksi myös urheilussa? ”Ehkä asioiden tietty joustavuus saattaa jäädä toimintatavaksi. Esimerkiksi palavereja voi aivan hyvin jatkossakin pitää etänä. Toivottavasti ei kuitenkaan jää mitään pöpöpelkoa, eikä kuljeta maskit päässä kriisin jälkeenkin. Ei pelätä elämistä ja viruksia. Ikävintä on ollut ilman yleisöä kilpaileminen. Kyllä sitä toivoisi, että ihmiset tulisivat seuraamaan urheilijoita, ja olisi se normaali avoin meininki. Talviurheilu tarvitsee yleisöä. Toki yhdistetyn kisoissa harvoin mitään suuria yleisömääriä onkaan, jonkin verran toki varsinkin Saksassa, mutta ei siinä määrin kuin mäkikisoissa. Tavallaanhan yhdistetyn väki on jo tottunut tällaiseen hiljaisempaan meininkiin”, Kukkonen arvelee.

Suomessa ei ole enää monina talvina ollut lunta siellä, missä valta- ja jatkuvasti kasvava osa ihmisistä asuu. Eteläisessä Suomessa on yhä vaikeampi harrastaa hiihtoa, ja joukkuelajien suosio kasvaa jatkuvasti lasten ja nuorten keskuudessa. Samaan aikaan samanlaisten ilmastohaasteiden kanssa painiva Norja sen kun porskuttaa ja repii lisää kaulaa muihin talviurheilumaihin. Tuleeko tällaisen miettimisestä koskaan epätoivon hetkeä, että onko tässä mitään järkeä? ”Joo, tulee kyllä, vaikka tämä talvi nyt on vaihteeksi poikkeus. Kyllä sitä miettii, kun oma työ perustuu siihen, että lunta on. Sitä miettii, miten laji pystyy kehittymään muuttuvissa olosuhteissa tai jopa, miten koko lajille käy. Saadaanko me jatkossa tehtyä lunta yhä helpommin, vai tuleeko meidän lajistakin kesälaji? Kilpaillaanko jatkossa lähinnä vuoristossa, miten varmistaa resurssit tähän kaikkeen, ja mitkä ovat muutoksen ympäristövaikutukset? Kyllä eettisiä kysymyksiä mietitään koko ajan, mikä on oikein, mikä väärin?” Kukkonen pohtii.

Tässä yhteydessä ei voi olla pohtimatta sitä, miten suomalainen konservatiivinen hiihtoväki ja -kulttuuri, jossa kaikkea uutta vastustetaan aina ja iankaikkisesti, ylipäätään taipuu tarvittaviin muutoksiin, kehitysaskeliin tai aiemmin puhuttuun kansainvälistymiseen. ”Minunkin mielipide on, että hiihtoväki on konservatiivista, se on suomalainen tyyppivika, johon ei öljynvaihto näytä auttavan”, myöntää Kukkonen suoraan. ”On tosin enenevissä määrin tyyppejä, jotka uskaltavat katsoa ulkomaan rajojen taakse, kun puhutaan valmennuksesta. Hiihto on syvällä suomalaisessa verenperimässä, eikä se ole lähdössä pois, vaikka monet niin väittävät. Tämä talvi näyttää hyvin se, että hiihtäminen kiinnostaa, kun on lunta, eikä tarvitse hiihtää samanmoista ees taas -rinkiä niin kuin uimahallissa. Hiihto nousee uudestaan kasvavien terveys- ja ympäristöihanteiden rinnalla. Kun vaan on lunta, se riittää pitkälle. Ja ihan vähän poliittista peliäkin tarvitaan, että ymmärretään, miten edullista terveysvaikutukset huomioiden kunnille on tuottaa hiihtopalveluita”, linjaa Kukkonen lajinsa näkymiä.

Omat urasuunnitelmat päävalmentajalla ovat selvillä ainakin kevääseen 2022, jolloin miehen nykyinen sopimus hiihtoliiton kanssa päättyy. Ikuisesti ei Kukkonen lupaa kuitenkaan hiihtoliiton toppatakki yllään maailmaa kiertää. Kuluttavasta oravanpyörästä on jossain vaiheessa päästettävä irti. Kymmenen vuoden kuluttua Kukkosen perhe saattaa kuulemma kiertää asuntoautolla vaikka Australiaa. ”Jätkällä on vain yksi elämä, mieti sitä ja elä sen mukaisesti. Kuoleman jälkeisestä harva tietää, joten parempi nauraa ja pitää hauskaa just NYT”, vastaa Pede lakonisesti kysyessämme, mitä hän kaiken tähän asti kertyneen elämänkokemuksen pohjalta sanoisi 14-vuotiaalle itselleen. Viisaita sanoja.


Anssi Kemppi ja Esa Kokkonen, v-tyyli.org – Nordic Sports New Media, team@v-tyyli.org

Koronan toinen aalto kurittaa urheilua kovalla kädellä. Rukan maailmancup järjestetään ilman yleisöä. Kustannuksia tulee koronatesteistä ja logistisista erikoisjärjestelyistä kohortteineen ja urheilijakuplineen. Kaikesta tästä huolimatta paikallinen järjestäjä Kuusamon Erä-Veikot on onnistunut rakentamaan ansaintalogiikan, joka lihottaa seuran pankkitiliä kenties enemmän kuin koskaan.

Viime kesästä alkaen koronakriisi on mullistanut kuvan ja mielikuvan isoista urheilutapahtumista. Tyhjistä tai puolityhjistä katsomoista, maskipäisistä urheilijoista ja toimitsijoista sekä tartuntojen ja karanteenien takia perutuista ja siirretyistä urheilutapahtumista on tullut osa jokapäiväistä urheilu-uutisvirtaa. Pelottavaa kyllä, tuo kaikki tuntuu jo näin puolen vuoden jälkeen yllättävän normaalilta.

Siinä missä suomalaisen ammattiurheilun lippulaiva, jääkiekon SM-liigakin sinnittelee katsojamäärärajoitusten ja otteluiden siirtojen kanssa, muiden palloilulajien seurat taistelevat jo jopa olemassaolostaan. Hiihtolajien osalta Suomen vuosittaiset pää- ja niiden järjestäjätahoille taloudellisesti elintärkeät tapahtumat osuivat koronapandemian toisen aallon kriittisimpään vaiheeseen. Levin alppihiihdon maailmancup järjestettiin vain puolittaisena tapahtumana ilman yleisöä. Samoin Ruka Nordic ja ampumahiihdon maailmacupkisa Kontiolahdella järjestetään ilman yleisöä.

Rukan osalta päätös järjestää kisat tyhjille katsomoille tehtiin jo syyskuussa. Kontiolahdella samaan johtopäätökseen päädyttiin käsittämättömästi vasta aivan juuri kisojen alla marraskuussa. Miksi sitten kymmenien-satojen hehtaarien stadion- ja metsäalueilla ei voisi järjestää edes muutaman tuhannen ihmisen yleisötapahtumaa samaan aikaan, kun muutaman tuhannen neliömetrin jäähalliin voidaan ottaa yli 4000 katsojaa? Vastaus on tietenkin se, että talvilajien maailmancupkisoissa on kyse yli 30 osallistujamaan kansainvälisistä tapahtumista. Tämä nostaa vaatimus- ja riskitason korkealle. Puhutaan myös rahakkaista tv-sopimuksista, joiden takia kisat pyritään joka tapauksessa järjestämään, ja ne kannattaa järjestää, myös ilman yleisöä. Kyse on tietenkin myös siitä, että etäisiin pienten paikkakuntien kisakeskuksiin ympäri maata parin päivän ja yön kisareissuille suuntautuva yleisöjoukko toisi mukanaan koronariskin, kyllä, juuri kisatapahtuman ja -keskusten ravintoloissa, ei niinkään itse kisakatsomoissa.

Mikä on sitten onnistuneen ja turvallisen kansainvälisen (talvi)urheilutapahtuman onnistumisen resepti korona-aikoina? Jokainen ymmärtää erot normaaliaikojen kisoihin verrattuna. Joukkueiden majoitusjärjestelyt kuplineen, turvavälit takaavat aitarakennelmat ja opasteet, maskit ja koronatestit. Nuo kaikki tuntuvat jopa itsestään selviltä näinä aikoina, mutta kun on kyse kymmenistä osallistujamaista, niiden matkajärjestelyistä, kansallisten koronarajoitusten ja -tilanteiden eroista, tiukasta kisa-aikataulusta ja jatkuvasta yllätysmomentista sen osalta, että yksikin kisojen aikana kisapaikalla löytyvä koronatartunta voi pistää hetkessä koko paletin sekaisin tai jopa palasiksi, yhtälö ei olekaan aivan yksinkertainen.

Ruka Nordicin järjestelyistä paikan päällä vastaavalle Kuusamon Erä-Veikoille tämän vuoden koronakisat olivat aivan uudenlainen ja vaativa testi vahvasta kisatalkoohengestä elävälle seuralle. Ruka Nordic ja Erä-Veikot näyttävät läpäisseen testin todella hyvin. Poikkeukselliset koronajärjestelyt ja kisojen järjestäminen ilman yleisöä saattavat luoda mielikuvan siitä, että kisat olisivat paikallisille järjestäjille taloudellinen katastrofi. Ruka Nordicin pääsihteeri Seppo Linjakumpu kuitenkin paljasti V-tyylille puhelinhaastattelussa, että ns. kolmikantasopimus Rukan maailmancupin järjestämisestä Kansainvälisen hiihtoliiton FIS:n, Suomen Hiihtoliiton ja Kuusamon Erä-Veikkojen välillä on tänä vuonna neuvoteltu täysin uusiksi. Aiemmin merkittävää osaa tulorahoituksesta näytellyt lipunmyynti loistaa poissaolollaan, mutta Ruka Nordic tuottaa siitä huolimatta taloudellista hyvää Koillismaan mahtiseuralle. ”FIS tuli sopimuksessa vastaan ja meille osoitettiin aiempaa selkeäsi suurempi osuus sopimuspalkkiona. Emme jää järjestelyissä taloudellisesti tappiolle”, Kuusamon hiihtokeisari Linjakumpu kertoo.

Normaaliaikoina lipunmyynti ratkaisee sen, ovatko kisat kannattavat paikalliselle järjestäjätaholle. Rukalla on sijainnista ja huonoista liikenneyhteyksistä huolimatta päästy viime vuosina yllättävän hyviin yleisömääriin. Nyt siis Erä-Veikkojen ei tarvitse jännittää yleisömääriä. Taloudellinen tulos on taattu joka tapauksessa. Tämä on poikkeuksellista urheilun ja muun elämystalouden korona-aikojen kurimuksessa. Se kertoo myös pohjoismaisten lajien tv-sopimusten arvosta. Tähän nähden on yllättävää, että Rukalla kieltäydyttiin, kun sille tarjottiin järjestettäväksi myös toinen, Lillehammerin peruuntuneen kisan korvaava maailmancupin osakilpailu. Tässä vedottiin resurssien puutteeseen, eli käytännössä siihen, että eri puolilta maata tulevaa vapaaehtoisten joukkoa ei saada masinoitua uudelleen toiseen heti Ruka Nordicin perään järjestettävään tapahtumaan.

Rukalla voidaan näyttää tänä vuonna, että pohjoismaisten lajien ulkotapahtumat saattavat olla turvallisimmista päästä korona-aikojen suurten urheilutapahtumien joukossa. Hiihtostadioneilla ja -keskuksissa on tilaa järjestää kuplat, majoitus ja omat kulkureitit eri osallistujaryhmille – urheilijoille toimitsijoille ja medialle. Rukalla on saatu perinteisesti jännittää tuulia ja mäkikisojen kohtaloa. Mahdollisesti tuulen takia perutun mäkikisan Hiihtoliitolle aiheuttamat tappiot ovat olleet lähes jokavuotinen uutisotsikko. Nyt näyttää siltä, että tätäkään ei tarvitse jännittää tänä vuonna. Sekä kotimainen että kansainvälinen hiihtoliitto joutuivat kuitenkin tinkimään omista osuuksistaan paikallisen järjestäjän hyväksi, eikä viivan alle jää mitään. Erä-Veikkojen toiminnanjohtaja Seppo Linjakumpu voi taas hymyillä vapautuneesti matkalla pankkiin.

Esa Kokkonen ja Anssi Kemppi, V-tyyli.org