vtyyli puhuu ja pisteyttää

Rukan upean talvisissa maisemissa käyty maailmancupin avausviikonloppu oli pitkästä aikaa tapahtumamittareilla todellinen alkukauden hiihtokarnevaali. 21 000 katsojaa todisti viikonlopun aikana valitettavan tuttua kisakaavaa: Norja vie, ja muut vikisevät. Kaksi tuikkivaa suomalaistähteä melkein peittävät alleen suomalaisen hiihtourheiluun sadan vuoden aikana kertyneet rakenteelliset ongelmat. Tilanteessa on jotain ristiriitaista. Hiihto on liikuntamuotona suositumpaa kuin kenties koskaan. Samaan aikaan ilmastonmuutos siirtää Suomessa lumirajaa yhä ylemmäs. Median otsikot toistavat samaa tuttua kaavaa. Vakioaiheina vuorottelevat Iivon luistelutekniikka ja hiihtoliiton kärsimät ”tappiot” mäkikisan peruutuksen vuoksi.

Viime keväänä Hiihtoliitto oli otsikoissa ennen kaikkea organisaatiokulttuuriin, -rakenteisiin ja johtamiseen liittyen. Keskusteltiin mille tahansa suurelle organisaatiolle itsestään selvistä asioista: mitkä ovat toiminnanjohtajan ja hallituksen puheenjohtajan roolit ja tehtävät, tehdäänkö tiimityötä, johdetaanko kannustaen, valmentaen, vai miten? Toisaalta juurta jaksain käsiteltiin myös Seefeldin voitelujupakkaa – erikoista episodia, joka paljasti ilmapiiriongelmia. Urheilullisesti katse on ollut tiukasti maajoukkueessa ja sen kärkiurheilijoissa menestys/mitaliodotuksineen. Kun menestystä ei tulekaan odotetusti, syitä haetaan kaikesta mahdollisesta – huollon onnistumisesta yksittäisessä kisassa maajoukkueen sisäiseen ilmapiiriin.

Menestyshullussa maassa on oltu onnekkaita viime vuodet, kun on ollut Krista Pärmäkoski ja Iivo Niskanen. Kaksi varmaa mitalitason urheilijaa. Suhteessa lajin potentiaaliin, olosuhteisiin, perinteisiin ja kiinnostavuuteen, pari mitalihiihtäjää on melkoisen kevyt perusta. Mäkihypyssä oli 2000-luvun alkupuolella sama tilanne. Janne Ahosen ja Matti Hautamäen johdolla kaikki näytti hyvältä. Tuli mitaleja ja maailmancupin osakilpailuvoittoja, mutta samaan aikaan unohdettiin perustyö: uusien harrastajien innostaminen lajiin pariin lajitähtien pr-arvoa ja esikuvapotentiaalia hyödyntäen sekä seuratyön ja olosuhteiden kehittäminen. Hiihdossa on nyt samoja merkkejä. Suomi on lähtökohteisesti samalla viivalla Ruotsin ja jopa Norjankin kanssa siinä, miten talviurheilua voidaan kehittää pitkäjänteisesti ja nostaa nuoria urheilijoita huipulle. Ylivoimaisen hiihtokulttuurin maa Norja menee tunnetusti menojaan. Ruotsissakin pohja on leveämpi, ja myös Venäjällä on viime vuosina nähty nuorten huippuhiihtäjien esiinmarssi.

Tulevaisuustyöhön liittyen Hiihtoliitto käynnisti viime keväänä tyylikkäästi rakennetun Havuttaja-ohjelman. Tavoitteena oli kerätä kuusinumeroinen summa ja vähintään 50 yritystukijaa nuorten hiihtäjien kehittymistä vauhdittamaan. Mukaan pääsi vain 2000 eurolla, ja kumppanuus oli paketoitu hintaan nähden houkuttelevalla tavalla. Hiihtoliiton kesäkuussa valittu uusi toiminnanjohtaja Ismo Hämäläinen myönsi Rukalla, että ohjelmassa ei ole päästy tavoitteisiin. Ohjelman sivuilla saatavilla olevan tuoreimman tiedon perusteella mukaan on saatu vaivaiset kymmenkunta yrityskumppania – samaan aikaan, kun Hiihtoliiton yritysyhteistyö- ja sponsorointiosaamista on ylistetty, ja hiihto noussut silläkin mittarilla maan vetovoimaisimpien urheilulajien joukkoon. Menestyshullussa maassa tähän riittää, kun tulee mitaleja vaikka vain kahdeltakin urheilijalta. Samalla tavoin mäkihyppy kylpi rahassa ja oli Suomen arvostetuin urheilulaji vielä reilut kymmenen vuotta sitten. Samaan aikaan suorituspaikat rapistuivat, ja seuratyö ja kivijalan vahvistaminen unohdettiin.

Suomalaisen hiihdon todelliset kipupisteet ovat siis tiedossa. Ne vaan jäävät menestysnälästä ja toisaalta pettymyksen purkauksista ammentavien otsikoiden alle. Vastikään 100-vuotisjuhlavuottaan viettänyt Suomen Hiihtoliitto on ristiriitainen yhdistysorganisaatio. Huippuhiihdon osalta toiminta täyttää modernin käsitteellisen projektiorganisaation tunnusmerkit: asetetaan kertakäyttöinen tavoite – menestys seuraavissa arvokisoissa – luodaan tälle projektille organisaatio (valmentajat ja urheilijat) sekä allokoidaan resurssit. Resurssien hankkimisessa liiton varainhankintayhtiö kestääkin vertailun mihin toimialaan tahansa.

Mutta, mikä on rakkaan järjestömme hyvinvoinnin tila näiden huippuhiihtoprojektien takana? Ilmastonmuutoksen vaikutuksia hiihdon tulevaisuuteen ei ole osattu tai haluttu juurikaan pohtia. Samaan aikaan Hiihtoliitto on luovuttanut kansalaisten suksilla liikuttamisen roolin Suomen Ladulle. Liiton jäsenseuroista vain muutamat kykenevät houkuttelemaan uusia harrastajia toimintaansa. Lisenssiurheilijoiden määrän kehitys on lievästi sanottuna huolestuttava. Vapaaehtoistoimijoista on huutava pula. Huolimatta siitä, että Hiihtoliittoakin usealla miljoonalla eurolla rahoittava opetus- ja kulttuuriministeriö vaatii tänä päivänä tietoja jäsenmääristä ja toiminnan kansanterveydellisistä vaikutuksista, näyttää jäsenhuollon käsite olevan täysin marginaalissa. Seuratoiminnan kehittämiseen on sentään viime vuosina ohjattu liitossa jonkin verran henkilöstöresursseja.

Mikä on järjestöjohtamisen tila rakkaassa lajiliitossamme? Huippuhiihdon arvokisaprojektit ja niihin liittyvä varainhankinta hallitsee diskurssia. Onkin syytä kysyä mikä on Hiihtoliiton ja koko suomalaisen hiihdon arvopohja? Osa liiton toimijoista on perustellusti vaatinut esimerkiksi jäsenmaksun määräytymisperusteiden uudistamista. Jos liiton seuroiltaan keräämä jäsenmaksu olisi esimerkiksi 10 euroa/seuran jäsen, saataisiin jäsenmaksutuloilla merkittävä resurssi tällä hetkellä vähemmällä huomiolla olevan vapaaehtois- ja seuratoiminnan kehittämiseen.

Hiihtoliiton strategiassa tulevaisuustyön merkitys on huomioitu kohtuullisen hyvin. Ilmastoasioiden osalta avauksia ja painotuksia saa taas hakea suurennuslasin kanssa. Martti Jylhä on ollut tässä teemassa lajin suuri yksinäinen äänitorvi, josta isoimpienkin hiihtotähtien soisi ottavan esimerkkiä. Lajin tulevaisuutta halutaan rakentaa nuoriin urheilijoihin ja seuratyöhön satsaamalla. Ismo Hämäläinen kuvaili Rukalla tulevaisuustyön merkitystä vakuuttavasti. Hän ymmärtää ison kuvan erinomaisesti, tunteen lajin, seurat ja laji-ihmiset – eikä vain Suomessa. Johtajakokemustakin löytyy. Viime kauden jälkeen liitto uudisti organisaatiorakennettaan ja avainhenkilöiden roolituksia. Ne saivat Rukalla jututetuilta hiihtäjiltä ja liiton väeltä pelkkää kiitosta. Hämäläinen itse on pysytellyt taustalla, lähes näkymättömissä. Sama koskee joukkueenjohtajan rooliin siirtynyttä Matti Haavistoa. Kaikki vaikuttavat olevan tyytyväisiä.

Ulospäin tilanne näyttää liiankin seesteiseltä. Johtajuutta on jaettu, ja kaikille riittääkin työsarkaa, mutta johtajuus ei näy. Otsikot, fokus ja rahoituksen perusta ovat edelleen tiukasti vain Pärmäkosken ja Niskasen varassa. Heidän hyvä menestyksensä Rukalla jätti ison kuvan ongelmat vieläkin vahvemmin taka-alalle. Organisaatiouudistuksilla on vain siistitty latvaa. Runko ja juuret ovat edelleen heikot.

Juuri tätä juttua kirjoitettaessa Hiihtoliitto tiedotti käynnissä olevasta brändiuudistuksestaan seuraavasti: ”Suomen Hiihtoliitossa on meneillään brändin kirkastusprosessi. Työn tavoitteena on päivittää hiihtolajeihin liittyvät mielikuvat, saada lisää osallistujia seuratoimintaan ja tapahtumiin sekä innostaa erityisesti lapsia ja nuoria hiihtolajien pariin. Brändin päivitystyötä tehdään yhteistyössä Avidlyn kanssa.”

Lumilajit voivat saada kansan liikkeelle, mutta siihen tarvitaan nyt aivan muunlaisia eväitä ja toimenpiteitä kuin pr-toimisto. Markkinatemppujen sijaan suomalainen hiihtourheilu tarvitsee tukea ruohonjuuritason vapaaehtoiseen seuratyöhön. On aika kääriä hiihtohaalarin hihat ja alkaa hommiin.

Esa Kokkonen ja Anssi Kemppi

V-tyyli.org – Nordic Sports New Media
team@v-tyyli.org

Norjalainen lajiyhteisö avasi toimintamallejaan Vikersundin mäkimontussa. Kaiken keskiössä ovat avoimuus, yhteistyö ja liiton taloudellinen tuki.

Mäkihypyn Raw Air -kiertueen päätöskisa Vikersundissa tarjosi mahdollisuuden selvittää, miten mäkihypyn elinvoimaisuus on turvattu naapurimaa Norjassa.

Vikersundin kylässä, tunnin ajomatkan päässä Drammenin kaupungista vietettiin jälleen yhtä norjalaista talviurheilujuhlaa. Lentomäen kisa keräsi Vikersundin mäkimontun täyteen iloisia ja punaposkisia mäkihypyn ystäviä – Norjasta ja Puolasta. Uusittu lentomäki sai suomalaisen lajiniilon kateudesta vihreäksi. Tarpeeksi toivuttuamme aloimme selvittää, mitä vuonon perukoilla oikein tehdään. Kuten yleensä elämässä, ei Norjan mäkihyppy-yhteisölläkään taida sittenkään olla hallussaan suurta salaisuutta. Tarvitaan vain oikea annos yhteistyötä ja yhteisöllisyyttä.

Ennen sunnuntain päätöskisaa mäkimontun täyttivät kymmenet norjalaislapset, jotka kisasivat oman Mini Raw Air -kisansa. Norjan hiihtoliiton luottamusjohto ja kaikki Norjan mäkimaajoukkueen kärkihyppääjät olivat paikalla kannustamassa tulevaisuuden toivoja. ”Maajoukkuehyppääjillämme on äärettömän suuri merkitys esikuvina ja roolimalleina, jonka he myös itse hienosti ymmärtävät”, kertoo Norjan hiihtoliiton mäkihyppyjaoston puheenjohtaja Bente-Lill Romøren. Romøren kiittelee maan huippuhyppääjien avoimuutta ja vuorovaikutustaitoja, joita liitto on vahvistanut myös koulutuksella. ”Mäkihyppy on suurta viihdettä, ja huipputasolla jokaisen toimijan on ymmärrettävä roolinsa suurta yleisöä ja mediaa kohtaan.”

Maan hiihtoseurat saavat omalta liitoltaan myös konkreettista apua. Siinä missä Suomen Hiihtoliitto tarjoaa jäsenseurojensa vapaaehtoisille lähinnä maksullisia – jos toki laadukkaita – koulutuksia, auttaa Norjan Hiihtoliitto omia seurojaan monilla muilla konkreettisilla tavoilla. ”Seuramme 20 aktiivista nuorta hyppääjää on saanut viime vuosien aikana liitolta avustuksena suuren määrän suksia ja monoja”, tyttäriensä Ingridin (11) ja Ingeborgin (8) kanssa Vikersundin Mini Raw Airiin kisaamaan tullut Elverum HOPP:n Jakob Låte kiittelee.

Mäkihyppyvarusteet ovat tunnetusti arvokkaita eikä niitä saa urheiluliikkeen hyllystä. ”Liittona olemme tiedostaneet oman roolimme. Suoranaisten välinelahjoitusten lisäksi toimimme myös välineiden maahantuojana ja välitämme niitä sitten edulliseen hintaan seuroille”, Romøren paljastaa. Jakob Låte arvioi oman seuransa suksivarastossa olevan yli 60 paria suksia.

Romøren nosti esille myös kansainvälisen yhteistyön merkityksen mäkihypyn kehittämisessä ja sen suosion vahvistamisessa ja toivotti suomalaiset seurat junioreineen lämpimästi tervetulleeksi Norjaan nuorten ja lasten mäkihypyn kesäleireille harjoittelemaan yhdessä norjalaisten kanssa. ”Aiempina kesinä leireille on jo osallistunut mm. kanadalaisia ja ruotsalaisia nuoria”, Romøren kertoo.

Naapurimaista opin hakeminen on muutenkin noussut esille suomalaisessa talviurheilukeskustelussa juuri tänä talvena. Hiihdossa on korostettu yhteisharjoittelua sekä hyvää ja tiivistä maajoukkuehenkeä yhtenä tärkeänä Norjan ja Ruotsin menestystekijänä, josta myös Suomen olisi syytä ottaa oppia. Iivo Niskanen avautui viime viikonloppuna samasta aiheesta todeten, että Suomen kannattaisi hakea Norjasta mallia valmennuksen toimintamalleihin. Tämä keskustelu ja avaukset ovat erittäin tervetulleita, ja voikin kysyä, miksi ne ovat nousseet kunnolla esille vasta nyt?

On tyypillistä, että Suomessa keskustelu kansainvälisestä yhteistyöstä typistyy siihen, että pitääkö hankkia ulkomaalaisia (pää)valmentajia. Kuitataan, että onhan meillä jo ollut Dalen ja Mitter, mitä uutta siinä on? Oikeasti pitäisi puhua ja lähteä kehittämään rakenteellista, pitkälle seuraavien arvokisojen yli lajien tulevaisuuteen suuntautuvaa yhteistyötä seura- ja junioritasolta alkaen. Valmennuksen osalta Iivo Niskasen kommentissa valmennuksen toimintamalleihin liittyvästä yhteistyöstä on myös kyse juuri tästä rakenteellisesta yhteistyöstä. Pelkkä valmentajavaihto voi olla jopa haitallista, jos jo itse toimintamalleissa on kehitettävää. Ja varsinaista eri lajien kansainvälisesti korkeatasoista valmennusosaamista Suomesta löytyy omastakin takaa.

Pohjoismaisten lajien kansainvälisetkin piirit ovat pienet, ja on kaikkien hiihtourheilumaiden etu, jos lajeja kehitetään mahdollisimman tiiviillä yhteistyöllä. Juniori- ja seuratasolla tämä yhteistyö on vieläkin tärkeämpää ja varmasti helpompaakin kuin maajoukkuetasolla. Kuinka paljon tällaista yhteistyötä on tähän mennessä tehty Suomesta käsin? Ilmeisestikin hyvin vähän.

Mäkihyppy on kansainvälisesti pieni laji. Lajissa on kuitenkin vahvaa viihdearvoa, joka on näyttävien olosuhteiden, yhä laajemman tason ja tv-näkyvyyden kautta kehittynyt nopeasti viime vuosina. Lajissa on muutama avainmaa luontaisine lajiin sopivine olosuhteineen, perinteineen ja osaamisineen. Suomi on edelleen yksi näistä maista. Pelkästään suhteessa muihin talvilajeihin kansainvälisen mäkihypyn piirissä täytyy kuitenkin tehdä yhä kovemmin töitä lajin suosion ja vetovoiman vahvistamiseksi – olipa kyse harrastajamääristä, tv-näkyvyydestä tai sponsorituloista. Osaamisen jakaminen yli rajojen on tähän voimavara ja mahdollisuus, jota ei kannata jättää käyttämättä.

Viime vuosina mäkihyppy on vahvistunut ja kehittynyt kansainvälisesti erityisesti suurten maiden – Puolan, Saksan ja Japanin – johdolla ja niiden menestyksen vauhdittamana. Puolan viime vuosien mäkihyppybuumi hakee vertaistaan. Laji on yhdessä EU:n suurimmista maista urheilulajien suosiossa selvä kakkonen heti jalkapallon jälkeen, ja Kamil Stoch ja muutkin maajoukkuehyppääjät kansallissankareita. Puolassakin lajin tulevaisuus nykyisen kultaisen sukupolven jälkeen herättää kuitenkin huolta. Menestysvuosina junioritoimintaan ja lajin olosuhteiden kehittämiseen ei ole panostettu riittävästi. Puolakin siis tarvitsee mallia, osaamisen jakamista ja yhteistyötä muiden mäkihyppymaiden kanssa.

Norja ja edelleen Suomikin ovat olosuhteiltaan ja perinteiltään mäkihypyn ne kaikkein luontaisimmat keskukset. Talvisia harjoitteluolosuhteita mäkineen löytyy maista lukuisia. Kuopion Kiina-yhteistyö kertoo, että tästä on Suomelle vientituotteeksikin, jolle on käyttöä olympialaisiin omalla totalitaarisella suurvaltatyylillään valmistautuvan Kiinan lisäksi varmasti myös lajin nykyisissä valtamaissakin. Edelleen mäkihypyn taantuman kourissa olevan Suomen kannalta tärkeintä mäkihypyn kansainvälisessä yhteistyössä on kuitenkin se, miten sen kautta voidaan viedä suomalaista mäkihyppyä eteenpäin. Aivan kuten hiihdossa, Norja on Suomelle se kiinnostavin ja läheisin kumppani, jonka kanssa kannattaa yhdistää voimia. Romørenin kutsu suomalaisille junioreille kesäleireille Norjaan on esimerkki, josta voidaan lähteä liikkeelle vaikka jo heti ensi kesänä.

Romøreninkin korostamaan mäkihyppääjien esikuva- ja roolimallitehtävään liittyen Vikersundissakin vahvistui, että viime vuosien suomalaisesta menestystaantumasta huolimatta suomalaisen mäkihypyn kansainvälinen arvostus, kiinnostus sitä kohtaan ja suomalaishyppääjien esikuvapotentiaali ei ole kadonnut mihinkään. Nykäsen ja Ahosen legendastatus ja menestys kantavat edelleen, ja Antti Aallon noususta top 20 – hyppääjäksi iloitaan aidosti koko kansainvälisessä mäkihyppyperheessä. Eri maiden fanien keskuudessa Antti on itse asiassa melkoisen suosittu hyppääjä. Omanlaistansa vahvaa esikuvaroolia on myös Eetu Nousiaisella. Puolalaismedian edustajat kertoivat Eetun olevan todella korkealla puolalaisten teinityttöjen unelmien poikaystävä -rankingissä. Ja urheilijoita fanittavien ja aiheesta somen kautta aktiivisesti ääntä pitävien teinien vaikutusvaltaahan ei kannata aliarvioida minkään urheilulajin kehitys- ja vetovoimanäkymiä arvioitaessa.

Esa Kokkonen ja Anssi Kemppi

V-tyyli.org – Nordic Sports New Media

team@v-tyyli.org

Olen 80-luvun lapsi/nuori. Tärkeitä vuosia, kirkkaita muistoja. Paljon asioita vuosikymmenen jokaiselta vuodelta, joista sen ikäisenä innostuu ja kiinnostuu täysillä. Jotkin asiat jäävät pysyviksi kiinnostuksen kohteiksi, jättävät jäljen. Ensimmäinen oma levy, keikka, lätkäpeli ja mäkikisa paikan päällä, samoin kuin vaikkapa oman 80-luvun huoneen julisteetkin, ovat kirkkaina mielessä yksityiskohtineen. 80-luku oli suomalaisen mäkihypyn kulta-aikaa, joka jatkui 2000-luvun alkuvuosille. Mäkihyppy oli tutkitusti Suomen arvostetuin ja seuratuin urheilulaji. Ei siis ihme, että Matti Nykänen on iso osa noita muistoja, oman nuoruuden kiintopisteitä.

Isäni mäkihyppytaustan kautta seurasin mäkihyppyä innolla niin pienestä asti kuin muistan. Matti Nykänen nousi kaikkien mäkihyppyä seuraavien suomalaisten, eli ison osan kansasta, tietoisuuteen vuonna 1981 nuorten maailmanmestaruuden myötä. Tiedossa oli jo silloin, että jatkoa on luvassa hyvin suurella todennäköisyydellä. Suurmäen maailmanmestaruus Holmenkollenin sumussa 28.2.1982 onkin sitten jo suomalaista urheiluhistoriaa, ja ansaitusti viime vuosikymmeninä moneen kertaan kerrottu ja hehkuteltu urheilutarina. Itselleni, silloin yhdeksänvuotiaana, Oslon suurmäki 1982 on ensimmäinen tv-urheilumuisto, joka on kirkkaana mielessä selostuksineen, haastatteluineen ja Matin kilpakumppaneiden nimineen.

Matin uran sen jälkeiset saavutukset ovat myös ansaittu ja kaikille tuttu, iso osa suomalaisen urheilun kaanonia. Saavutukset Sarajevosta Calgaryyn ja maailmanmestaruuksiin on listattu lukuisia kertoja myös tämän päivän surullisten uutisten yhteydessä. Ne ovat hyvin tiedossa maailman kaikissa talviurheilumaissa, kuten Matin kuoleman laaja kansainvälinen uutisointi osoittaa. Kyse on urheilijasta, joka hallitsi omaa herkkää lajiaan poikkeuksellisen suvereenisti, ja monien mielestä maailman kaikkien aikojen parhaasta mäkihyppääjästä. Urheilun historia tuntee suuren määrän moninkertaisia olympiavoittajia ja maailmanmestareita – isoista lajeista pieniin lajeihin. Matti Nykäsen paikka urheiluhistoriassa on kansainvälisestikin vahva ja laajasti tunnustettu, ja se nojaa juuri poikkeukselliseen ylivoimaan ja oman lajinsa erityiseen luonnonlahjakkuuteen. Siihen ei edes tarvita tarinan toista puolta, Matin elämän karuja vaiheita. Pelkkä Matti Nykäsen maailmancup-saldo riittää esimerkiksi: 130 maailmancupin osakilpailua, joista palkintopallilla 76 kertaa ja voittoja niistä 46. Voittosuhde, jota kukaan ei todennäköisesti tule ylittämään.

Viikon päästä Oslon -82 sumukisasta Salpausselän mäkimonttu täyttyi yleisöstä. Pohjois-Pohjanmaalla vietettiin hiihtolomaviikkoa, ja Salpausselän kisoihin oli päästävä. Rakentelin autotallissa ison valkoisen kannustuskyltin ”Hyvä Masa” -tekstillä, ja isä suuntasi Opel Kadettin keulan kohti Lahtea. Ensimmäinen hieno urheiluelämys paikan päällä oli edessä. V-tyylin nykyinen mäkihyppyintoilu on pientä verrattuna yhdeksänvuotiaan itseni riehakkaaseen kannustukseen Lahden mäkimontussa Hyvä Masa -kyltin kanssa. Todella moni muu oli liikkeellä samoissa tunnelmissa.

Tänään on muisteltu Mattia ja saatu lukea ja kuulla suuri määrä hienoja kirjoituksia ja kommentteja ympäri talviurheilevan maailman. Matin elämän synkkää puolta ei ole siloiteltu. Yle Urheilulle erityinen hatunnosto kauniista Matti-tribuutista. Pelkät oman ikäiseni kaveripiirin reaktiot ja muistelot tämän päivän suru-uutisiin liittyen vahvistavat, että ei tarvitse olla 80-luvun erityisesti mäkihyppyä fanittava ja Hyvä Masa -kylttejä rakenteleva lapsi tai nuori, etteikö Matti silti olisi ollut eräänlainen nuoruuden kiintopiste. Muistoja Matti-leikeistä minimäkimieskisoissa ja omissa pikkumäissä ojanpenkoilla tai muistoja oman huoneen seinällä olleista Matti-julisteista riittää oman sukupolveni edustajilla ympäri Suomen, ja muuallakin.

Esa Kokkonen

V-tyyli.org – Nordic Sports New Media
team@v-tyyli.org

Miksi hiihdon valmennusjohto ei noudata valintakriteerejään?

Viron Otepäässä hiihdetään tulevana viikonloppuna kaksipäiväinen maailman cupin osakilpailu. Lauantaina kilpaillaan naisten sekä miesten perinteisen tyylin sprintit ja sunnuntaina hiihdetään perinteisen tyylin väliaikalähdöt.  Pienen tauon jälkeen Suomi lähettää maailman cupiin jälleen ison joukkueen.  Myös Rukalla 21. sijoittunut Ari Luusua  on kelpuutettu lähtöviivalle pitkästä aikaa.  Tällä kertaa simolainen sisupussi on nimetty 15 km perinteiselle matkalle eikä suinkaan bravuurimatkalleen perinteisen sprinttiin.  Moni hiihtoniilo on jo jonkin aikaa ihmetellyt miksi Luusuan nimi on lähes koko kauden ajan loistanut poissaolollaan maailman cupin sprinteissä.  Samaan aikaan Suomen 6 hiihtäjän kiintiössä on käynyt kokeilemassa lukuisa joukko yrittäjiä ilman mainittavaa menestystä.

Tutkitaanpa tarkemmin hiihtoliiton kisakohtaisia valintakriteereitä, jotka liitto on avoimuuden hengessä julkaissut myös omilla verkkosivuillaan. Otepäähän liitto ilmoittaa karsivansa hiihtäjät alkukauden maailman cup-kisojen perusteella. Lisäksi scandinavia-cupin kisoilla on ns. tarkkailukisan arvo – mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.

Luusua sijoittui Rukalla neljänneksi parhaaksi suomalaiseksi ja katosi sen jälkeen hiihtämään kansallisia ja Scandinavia cupin kisoja. Samaan aikaan maailman cupissa Suomen mieshiihtäjien tulokset eivät ole olleet kovin mairittelevia. Sprinttimatkoilla Ristomatti Hakola ja Joni Mäki ovat toki napanneet muutamia kohtuullisia sijoituksia mutta se kuuluisa iso kuva näyttää pahalta. Sanotaan se nyt ääneen: menestys on ollut kehnoa. Tässä tilanteessa luulisi valmennusjohdon katsovan kaikki mahdolliset kortit mutta jostain syystä se ei pysty tai halua noudattaa edes omia valintakriteereitään.

Viimeisen sanan valinnoista tunnetusti tekee päävalmentaja. Onko kyse henkilökemiasta vai miksi sprintin viime vuoden Suomen mestari ja tämän kauden sprintin mc-avauksen neljänneksi paras suomalainen ei saa näyttöpaikkaa sprinttimaajoukkueessa?  Vai kaivaako päävalmentaja todellisen kanin hatusta ja löytää Suomelle Luusuassa uuden distanssimatkojen syömähampaan? Sunnuntaina se nähdään.
Anssi Kemppi

Luomme tulevaisuusmuistelumenetelmää käyttäen ja Ruka Nordicissa 2018 tehtyjen haastattelujen perusteella katsauksen vuoteen 2028: Miten hiihtoväki on reagoinut ilmastonmuutokseen?

Eletään loppuvuotta 2028. Kuten useana viime vuonna tätä ennen, hiihtokauden alku on ollut hankala lumen puutteen takia. Varsinaisissa lumisissa talvimaisemissa ei tälläkään kaudella kisata montaakaan hiihtokilpailua. Pohjoismaiden ja muut pohjoiset hiihtokeskukset ovat vielä hyvässä asemassa. Muualla on jo lopetettu hinkkaamasta lyhyitä sohjoisia lenkkejä vihreän kesäisissä maisemissa. Mitä hiihtolajien parissa on tehty viimeisen kymmenen vuoden aikana – sen jälkeen, kun syksyllä 2018 hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPCC:n synkän raportin myötä ilmastoasioihin oli tartuttu aktiivisesti eri tasoilla. Onko osallistuttu aktiivisesti ilmastotyöhön, onko reagoitu pakon edessä ja muutettu hiihtolajien kilpailukalentereita, -muotoja ja harjoittelua? Onko kenties rakennettu rullahiihtobaanoja ja kehitetty kesäkilpailutoimintaa? Jo kymmenen vuotta sitten hiihtokausi 2018-2019 oli pyörähtänyt käyntiin 60 vuoteen heikoimmissa, lumettomissa, olosuhteissa Rukalla, ja sama on toistunut muutaman kerran sen jälkeen 2020-luvulla.

Hiihtoliiton kaltaisen urheiluliiton arki oli jo parin vuosikymmenen ajan selviytymistä kuukausi kerrallaan pienen kassan varassa. Suomalainen valtavirran (klikki)urheilujournalismi oli muokannut hiihtoon liittyvän uutiskäsityksen uusiksi. Huono uutinen oli hyvä uutinen. Ja oikeastaan niitä Iivo Niskasen, Krista Pärmäkosken ja muutaman muun mitaleja lukuun ottamatta muita uutisia ei sitten juuri ollutkaan. Jossakin määrin onkin näin jälkeenpäin ymmärrettävää, että tällaisessa tilanteessa ilmastonmuutos ja sitä vastaan taistelu eivät missään vaiheessa nousseet ensimmäisenä agendalle. Ilmastonmuutoksen aiheuttamat haasteet olivat hiihtolajien kannalta kuitenkin niin mullistavia, että niihin oli syytä alkaa reagoida – sekä aktiivisella osallistumisella ja aloitteellisuudella ilmastonmuutosta vastaan taistelussa että koko lajin harrastus-, harjoittelu- ja kilpailutoiminnan perusteiden ja rakenteiden uudistamisella. Hiihtoliitto oli teettänyt vuonna 2009 tutkimuksen ilmastonmuutoksen vaikutuksista talviurheiluun. Hieno avaus, mutta sen jälkeen olikin kymmenen vuotta hiljaisempaa – ennen kuin ilmastonmuutoksen vakavuus sekä merkit siitä toden teolla löivät naamalle jokaista hiihtoniiloa.

Talviurheilu- ja hiihtoväki oli ilmastokeskustelussa pitkään yllättävän passiivinen. Syksyn 2018 aktiivisen yleisen ilmastokeskustelun hashtag-listoille nousivat hiihtopiireistä lähinnä vain Martti Jylhän muutamat blogikirjoitukset. Ilmastonmuutos ei vaikuta minkään muun urheilumuodon edellytyksiin niin paljon kuin hiihtolajien. Hiihtolajit kaikissa muodoissaan edustavat lumen ja talven riemuja ja hyvinvointivaikutuksia parhaimmillaan. Tätä taustaa vasten hiihtoväen ilmastohiljaisuus oli todella erikoista. Pohjoismaisissa lajeissa perinteet ovat vahvoja. Voidaan puhua konservatiivisuudestakin. Lajien teknisiin muutoksiin ja uusien lajien nousun tuomaan muutokseen reagoidaan hitaasti. Paradoksaalisesti Suomessa on kautta aikojen tehty lukuisia pohjoismaisten hiihtolajien innovaatioita – jotka maan oma hiihtoväki on omaksunut viimeisten joukossa. Mitä suutarin lapsista sanotaankaan…

Muutos oli kuitenkin väistämätön – ja muutoksen airueina toimivat jälleen lajiliiton ulkopuoliset tahot. Rullahiihto liukui lumella lykkimisen rinnalle vain muutaman vuoden aikana. Mäkihypyn kesä-gp nousi tv-lajiksi, ja talvinen mäkihyppy oli vain muutamien vuosittaisten kilpailujen kautta koettavaa erikoisherkkua. Suomen latu ja yksityiset liikunta-alan yrittäjät tekivät rullahiihdosta kesälajin samalla kun hiihtoliitto keskittyi omaan taloudelliseen selviytymistaisteluunsa. Koettiin yhdenlainen historian loppu ja yhden lajin evoluution päätepiste. Kaiken kurjuuden keskellä ja lopun puolivälin häämöttäessä pilkisti kuitenkin uuden lajikulttuurin alku. Savijaloilla seissyt lajiliitto loi nahkansa ja uudisti perusteellisen arvokeskustelun kautta sääntöjensä tarkoituspykälän. Kilpaurheilun lisäksi Hiihtoliitto vihdoin ymmärsi korjata savijalkansa. Seuratoimintaa tuettiin Veikkauksen tuotoista myönnetyillä avustuksilla ja liitto otti tehtäväkseen myös terveyden edistämisen. Yhä useampi 1,3 miljoonasta tuki- ja liikuntaelinten ongelmista kärsivästä suomalaisesta löysi myös kesäisen suksella liukumisen riemun, ja talvisin Lapin junat täyttyivät hiihtoturisteista. Myös lentoverollisille suorille Lapin lennoille riitti varakkaita ja once in a lifetime -turisteja ympäri maailmaa.

Lumellakin tosiaan hiihdettiin, mutta lumikisakaudet lyhenivät. Pohjois-Suomen hiihtokeskukset ja Kuopion Puijo vahvistivat asemaansa talvihiihdon ja mäkihypyn kansainvälisinä kilpailukeskuksina. Vuokatista kehittyi johtava talviurheilun harjoittelukeskus. Suomalaisen innovaatio-osaamisen avulla lajiväki kehitti myös ratkaisuja ilmastonmuutoksen myötä lisääntyneiden vaikeiden tuuliolosuhteiden hallintaan. Hiihtoliiton talous ei enää romahtanut yksittäisten tuulen takia peruttujen kisojen takia. Keinotekoisia ja ympäristövaikutuksiltaan haitallisia keino- ja säilölumikisoja kapeine, pehmeine ja vaarallisine baanoineen ei enää nähty maailmacupissa. Kilpailut käytiin aidoissa talviolosuhteissa Pohjois-Euroopassa, Pohjois-Amerikassa ja Aasiassa. Hiihdossa alkoi uusi aika. Tunnelin päässä kajasti valoa.

Ruka Nordic 2028 saatiin kuin saatiinkin käydä talvisissa maisemissa. Kisa oli siirretty joulukuun alkuun joitakin vuosia sitten. Lumikisakausi jatkui tiiviiseen tahtiin pohjoisissa kilpailukeskuksissa aina helmikuulle saakka. Kesäkuussa 2029 pyörähti käyntiin kesäkilpailukausi.

Esa Kokkonen ja Anssi Kemppi

V-tyyli.org – Nordic Sports New Media
team@v-tyyli.org

V-tyyli otti Helsingin Sanomissa kantaa kuopiolaiseen keskusteluun Puijon hyppyrimäen kohtalosta.  Tämä kirjoitus julkaistiin Helsingin Sanomien mielipidesivuilla 3.4.2018. 

HS otti kantaa kuopiolaiseen keskusteluun Puijon hyppyrimäen kohtalosta (31.3.). Kuopiossa suurmäen purkamisehdotuksia on perusteltu Puijon mäkien ylläpidon suurilla kustannuksilla. Melkoisen tarkoitushakuisesti niihin on kerrottu kuluvan 330 000 euroa vuodessa. Sitä ei kuitenkaan kerrota, että samalle kustannuspaikalle osoitetaan myös kuluja, joita syntyy maastohiihdon olosuhteiden ylläpidosta Puijolla. Todellisuudessa suorat hyppyrimäen käyttökustannukset ovatkin noin puolet mainitusta summasta.

Puijon suurmäkeä käyttää tällä hetkellä noin 25 hyppääjää. Kannattaa kuitenkin muistaa, että isot hyppyrimäet eivät ole koskaan olleet mitään uimahallien kaltaisia suuren yleisön massaliikuntapaikkoja. Mäkihypyn menestysaikana 2000-luvun alussa suurmäen käyttäjiä lienee ollut noin kaksinkertainen määrä nykyiseen verrattuna. Menestyksen hetkellä kuntapäättäjät jonottavat yhteiskuviin mäkisankareiden kanssa. Mutta vaikeina aikoina ei tukea löydy.

Mäkihyppy oli vain joitakin vuosia sitten Suomen arvostetuin urheilulaji. Lajin suomalaisen aallonpohjan aikana sen suosio muualla on vain kasvanut. Koko lajin suomalaista tulevaisuuttakin vaarantavat suunnitelmat ja purkamispuheet yhdessä lajin kansainvälisestikin perinteisimmässä ja luontaisimmassa keskuksessa kertovat suomalaisen urheilukultttuurin ohuudesta.

Puheet Puijon hyppyrimäkien purkamisesta ovat myös surullinen osoitus suomalaisten kaupunkien kyvyttömyydestä hyödyntää innovatiivisesti omia vahvuuksiaan ja maamerkkejään. Puijon hyppyrimäki on Kuopion maamerkki, jota voisi hyödyntää nykyistä paljon paremmin erilaisiin matkailun ja vapaa-ajan käyttötarkoituksiin ympärivuotisesti. Ideoinnissa avuksi voitaisiin pyytää vaikkapa palvelumuotoilun ammattilaisia. Kuopion lisäksi sama näköalattomuuden tauti vaivaa myös Lahtea. Urheilukeskuksen pihalle kurvaa säännöllisesti turistibusseja ilman, että heille on tarjota minkäänlaisia palveluja. Ainutlaatuisen urheilukeskuksen arvoa ei haluta nähdä. Ilman hyppyrimäkeä ei Lahtikaan olisi voinut saada mm-kisojaan, jotka toivat maakuntaan kymmenien miljoonien taloudellisen piristysruiskeen.
Anssi Kemppi
Esa Kokkonen
v-tyyli.org

Pohjoismaisten lajien osalta Pyeongchangin kisatapahtumien starttiin on enää alle vuorokausi normaalimäen karsinnan ollessa ohjelmassa jo torstai-iltapäivällä 8.2. Maastohiihdossa päästään vauhtiin naisten yhdistelmäkisalla lauantaina 10.2. ja yhdistetyssä keskiviikkona 14.2. Kolmea päivää vaille kaikkina 18 kilpailupäivänä saadaan jännittää suomalaissuorituksia myös pohjoismaisissa lajeissa. Niihin kohdistuu myös suuri osa Suomen olympiakomitean ennusteen mukaisesta 6,45 mitalin ”tavoitteesta”. Kaiken mennessä nappiin ja yli odotusten, ladulta ja (yhdistetyn) mäestä on mahdollista ottaa vaikka koko tuo ennusteen mukainen mitalisaalis, mutta jo ihan onnistuneillakin kilpailusuorituksilla voidaan yhtä hyvin jäädä ilman mitalin mitaliakin.

Yhtä kaikki, ennakkotunnelmat ovat asiaankuuluvan odottavat, yhtä aikaa toiveikkaat ja epävarmat. Kaikkien pohjoismaistenkin lajien osalta on syytä muistaa, että koko kauden näytöt ja kansainväliset asetelmat tarjoavat vahvat suuntaviivat olympiamenestyksen ennakointiin. Kovat ovat kovia olympialaisissakin, ja varsinkin juuri niissä. Heikoilta maailmancup-sijoilta ei ponkaista yhtäkkiä olympialaisten top 15 -taisteluihin. Yllättävän hyvin olympiakisojen asetelmia voi ennustaa jopa kauden ensimmäisten maailmancup-kisojen perusteellakin, vaikka tätä aina arvokisavuosina vähätelläänkin. Varsinkin, jos kausi on alkanut heikosti. Myös Suomen joukkueen kausi on edennyt melkoisen tarkasti Rukan marraskuisen maailmancup-avausviikonlopun antamien ennusmerkkien mukaisesti. Maastohiihdossa kausi on mennyt odotuksiin nähden alakanttiin, ja yhdistetyn nousu on ollut hyvien ennusmerkkien mukaista – toki Ruka lupasi vielä hieman enemmänkin. Mäkihypyssä on yllättävästi jääty viime kausien mukaiselle suoritustasolle, mutta olympialaisissa on silti mahdollisuus kääntää suunta jälleen ylöspäin ja lajin suomalaisfiilikset positiivisemmiksi.

Maastohiihdossa on syytä luottaa Krista Pärmäkoskeen ja Iivo Niskaseen. Pärmäkosken uran ensimmäinen maailmancup-voitto tammikuun lopulla Planicassa vahvisti mitalitoiveita. Pärmäkoskelta on kaikki syy odottaa mitalia kisojen päätöspäivän 30 km perinteiseltä. Mitalisaumoja on myös kisojen avausstartissa tämän viikon lauantain yhdistelmäkisassa. Kerttu Niskasen nousu tasaisen varmaksi top 6 -hiihtäjäksi vahvistaa naisten mitalitoiveita viestissä. Ainakin kaksi mitalia siis jo kasassa?

Iivo Niskasella on ollut Pyeongchangiin valmistauduttaessa niin selkeä päätavoite lauantain 24.2. 50 km perinteisen kisassa, että on pakko uskoa sen myös näkyvän tuloslistalla hieman vaisusti sujuneesta kaudesta huolimatta. Niskasen viime vuosien arvokisanäytöt antavat lisäpontta tälle uskolle. Miesten osalta lisämitalit vaativatkin jo venymistä. Viestimitalia voisi pitää melkoisena yllätyksenä. Matti Heikkisen kisakunto on kisojen alla tutuksi tullut mysteeri. Kaikki on mahdollista – 15 km vapaan mitalista ynnä muut -sijoihin. Tekee toki mieli uskoa mysteerin ratkeavan positiivisesti. Ristomatti Hakola on noussut varmaksi finaalitason sprinttihiihtäjäksi, ja finaalipaikka olisi hyvä suoritus myös olympialaduilla.

Yhdistetyn miesten kolmossija tammikuun lopulla Ranskan Chaux-Neuven joukkuekisassa herättää jopa pieniä kutkuttavia mitalitoiveita. Eero Hirvonen on näyttänyt pystyvänsä taistelemaan mitaleista kaiken osuessa nappiin. Alkuvuoden mäkikunto herättää kuitenkin huolta. Ilkka Herola on päässyt lähelle Hirvosen tasoa. Kaiken kaikkiaan, Pyeongchangin yhdistetyn kisoja voi odottaa suomalaisittain erittäin suurella mielenkiinnolla. Pistesijat ja joukkueen hyvä kokonaispanoskin olisivat hieno suoritus.

Mäkihypyssäkin voidaan odottaa maailmancupiin verrattuna parempia suomalaissijoituksia jo maakohtaisten kiintiöiden ja huippumaiden vähäisemmän kilpailijamääränkin takia. Janne Ahonen lähtee seitsemänsiin (hattu päästä) olympialaisiinsa joukkueen ykköshyppääjänä. Ahonen väläytteli nousukuntoa tammikuisissa lentomäen mm-kisoissa, joissa 22. sija oli hyvä suoritus. Ahoselta voisi varovasti toivoa jopa paluuta muutaman vuoden takaisille suomalaissijoille varsinkin normaalimäessä. Ahosen Oberstdorfin 22. sijaa edeltävät sitä paremmat suomalaissijoitukset arvokisoissa olivat Julia Kykkäsen 19. sija Lahdessa vuosi sitten ja Ahosen itsensä 15. sija Falunin vuoden 2015 mm-kisojen normaalimäessä. Vastaavat sijoitukset Pyeongchangissa olisivat iso onnistuminen suomalaishyppääjiltä. Myös Antti Aallolla on potentiaalia olympialaisten top 20 -sijoituksiin. Nuorille lupauksille Andreas Alamommolle ja Eetu Nousiaiselle sekä hyppynsä kanssa pitkään tuskailleelle Jarkko Määtälle kauden parhaat kisahypyt ovat hyvä tavoite.

Kauden parhaat suoritukset ja venymiset kauden tärkeimmissä ja yksissä koko uran tärkeimmistä kilpailuissa ovat ylipäätään ainoa oikea ja riittävä tavoite kaikille. Muutaman pohjoismaisten lajien suomalaisurheilijan osalta se voi riittää jopa mitaleille, mutta helposti myös sijoille 4-8. Niistäkin on osattava olla tyytyväinen.

Legenda Janne Ahonen, yksi lajinsa kaikkien aikojen kovimmista, ei tule koskaan saavuttamaan henkilökohtaista olympiamitalia vähintään seitsemästä yrityksestä huolimatta. Lukuisten mitalien ja maailmancupin palkintopallisijojen lisäksi Ahonen on myös nelossijojen kuningas – varsinkin olympialaisissa. Usein sanotaan, että niitä ei muistele kukaan. Vtyyli muistelee ja antaa niille ison arvon. Pidetään mielessä, että nelossijoille pääsy edellyttää näissäkin kisoissa huippuluokan suorituksia.

Esa Kokkonen
v-tyyli.org – Nordic Sports New Media
Sähköposti: team@v-tyyli.org

Rukan hiihtokatsomossa äänekkäästi omien urheilijoidensa puolesta hurraavat venäläiskatsojat ovat pukeutuneet värikkäisiin liiveihin, joissa hymyilevät kilpailukieltoon julistetut Aleksander Legkov ja Jevgeni Belov. Liiveihin kirjoitettu hashtag #norussianogames on hyvä muistutus siitä, että urheilu on politiikkaa.

Rukan maailmancup-viikonloppu käynnistää kansainvälisen hiihtokauden. Viimeiseen asti jännitettiin, saavatko systemaattiseen dopingiin syyllistyneen Venäjän hiihtäjät oikeuden kilpailla.

Nuoret teinitytöt ottavat valokuvia jokaisesta huippuhiihtäjästä päällään kilpailukieltoon julistettujen venäläishiihtäjien kuvilla varustetut liivit. Mistä on kyse? Liiveihin sonnustautuneihin venäläismiesten mukaan kampanjan on aloittanut pietarilainen hiihtoa rakastava mies. He kertovat, että Rukalle on saapunut sata pietarilaista hiihtofania #norussianogames-liiveissään. Rukan venäläisyleisö on fanaattisesti omien urheilijoidensa takana ja pitää kansainvälisen olympiakomitean julistamaa kilpailukieltoa suurena vääryytenä. Venäjää on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti.

Viime vuonna julkaistu Venäjän valtiojohtoisen doping-järjestelmän paljastanut McLaren-raportti on todella synkkää luettavaa. Raportin paljastukset tekevät Sotshin kisoista olympialiikkeen koko historian yhden surullisimmista luvuista, jota ei tee mieli muistella edes suomalaismenestyksen osalta. Jo kisojen Venäjälle hankkimisprosessi, jonka huipentuma itse Putin kävi pokkaamassa kisaisännyyden KOK:n kokouksessa Guatemala Cityssä heinäkuussa 2007, herättää epäilyksiä erityisesti kaiken Sotshin jälkeen tapahtuneen ja paljastuneen jälkeen.

Kun nyt kymmenen vuoden jälkeen seuraa satapäistä venäläisfanijoukkoa liiveineen Kuusamossa, ei voi olla ajattelematta ajankohtaista keskustelua venäläisestä informaatiovaikuttamisesta ja urheilun ja politiikan suhteesta. Venäjän pyrkimyksestä vaikuttaa vaaleihin Yhdysvalloissa, Iso-Britanniassa, Ranskassa ja muualla sekä systemaattisesta trollauksesta sosiaalisessa mediassa on tullut arkipäiväisiä uutisia – niihin on totuttu ja turruttu.

Venäläisteinien fanikuvat kampanjaliiveineen pohjoissuomalaisissa hiihtokisoissa tuntuvat tässä uutisvirrassa vähäpätöiseltä ja harmittomalta. Kukaan ei tunnu kiinnittävän asiaan sen kummempaa huomiota – kuviin spontaanisti ja ilomielin suostuvat muiden maiden hiihtotähdet mukaan lukien. McLaren-raportin paljastusten ja KOK:n venäläishiihtäjille antamien elinikäisten kilpailukieltojen jälkeen sekä Venäjän hybridivaikuttamista koskevan aktiivisen julkisen keskustelun vallitessa tätä sopii ihmetellä. Venäjä on Venäjä on Venäjä – uusi normaali hyväksytään vähin äänin?

#norussianogames-kuvaan spontaanisti sprinttierien välillä suostunut ja venäläisen hiihdon doping-ongelmaa viime aikoina suorasanaisesti kommentoinut kanadalainen hiihtotähti Alex Harvey ei varmasti ajatellut, että teinien nappaama kuva näyttää hyvin erikoiselta: Alex hymyilemässä venäläisten saamia kilpailukieltoja kritisoivien sloganeiden keskellä.

Huippu-urheilun on kautta historian ajateltu perustuvan yhteisesti jaettuihin arvoihin. Metrejä ja sekunteja mitattaessa rodulla, uskonnolla ja poliittisilla mielipiteillä ei ole ollut merkitystä. Kaikki urheilijat ovat olleet samalla lähtöviivalla. Mutta mikä on urheilun etiikan tulevaisuus? Rukan venäläiskatsojat yltiönationalistisine tunnuksineen ovat osoitus huippu-urheilun valjastamisesta Venäjän hallinnon valtapyrkimyksiä pönkittäväksi projektiksi. Viattomuuden aika on ohi.

Anssi Kemppi
Esa Kokkonen

Itsenäisen Suomen pisin taloustaantuma päättyi tänä keväänä. Yhä jatkuva suomalaisen mäkihypyn taantuma ei yllä vielä aivan samoille mitoille, ja vaatii päättyäkseen armottomasti työtä lajin kaikilla osa-alueilla. Olosuhteet, hyppyrimäet, eivät kuulu niistä vähäisimpiin.

Parin vuoden takaisessa kirjoituksessaan tamperelainen Erkki Kovalainen kuvaa hyvin ja perusteellisesti hyppyrimäkien määrän vähentymistä Suomessa viime vuosikymmeninä. Hyppyrimäkien purkamisista ja räjäytyksistä on saatu lukea säännöllisesti, tuoreimpana helmikuinen Kajaanin mäen räjäytyksen media- ja yleisöspektaakkeli. Uusista, Zaha Hadidin suunnitteleman Bergiselin tyyppisistä wau-arkkitehtuuri -hyppyrimäistä ei kannata haaveilla Suomessa vähään aikaan taloustaantuman päättymisestä huolimatta. Lajin ympärivuotisen harrastamisen edellytyksistä taas on syytä kantaa huolta sitäkin enemmän.

Lahden lisäksi eteläisessä Suomessa hypätään edelleen Vtyylin kotimaakunnissakin, Pirkanmaalla ja Kanta-Hämeessä. Keväällä Vtyyli nosti pariin otteeseen esille mäkihypyn harrastamisen olosuhdehaasteita Tampereella ja Janakkalassa. Aamulehden artikkelissamme (3.3.2017) kerrottiin tamperelaisen mäkihypyn ja Hervannan mäkikeskuksen tilanteesta ja haastateltiin tamperelaisen mäkihypyn grand old mania Taisto Tuomista. Harrastajamäärä ja resurssit ovat pienet, rakkaudesta lajiin -puuhamiesten ja -naisten rooli iso. Pienetkin olosuhdeparannukset merkitsevät paljon.

Aamulehden jutun jälkeen (19.3.2017) Vtyyli järjesti yhdessä Janakkalan Janan mäkihyppyjaoston kanssa Riihimäellä minimäkimies-neppiskisan, jolla käynnistettiin varainhankinta Janakkalan pikkumäen muovitusta varten. Tapahtuma keräsi paikalle mukavasti riihimäkeläisiä, nähtiin minimäkimiesten komeita puolentoista metrin leiskautuksia erinomaisissa hyppyolosuhteissa, ja saatiin kasaan hyvä alkupotti muovitusprojektia varten.

Kesäkuussa projekti nytkähti eteenpäin Vuokatin kautta. Vtyylin Anssi Kemppi sai mäkihyppymies Jukka Salmen kautta tietoa, että Vuokatissa on vanhoja hyväkuntoisia muoveja, ja sopi samantien Jyri Pelkosen ja Janakkalan Janan mäkihyppyjaoston puheenjohtajan Markku Jantusen kanssa muovien noudosta Janakkalaan. Kesäkuun puolivälissä nähtiin melkoinen riihimäkeläisen mäkihyppyaktiivin logistiikkanäytös reitillä Riihimäki-Vuokatti-Riihimäki-Vuokatti-Janakkala. Pari reissua siis vaadittiin.

Anssin muovimäkireissuihin kuuluivat niin kahden tunnin yöunet pakettiauton tavaratilassa Vuokatin mäen juurella, kuin myös mainio aamiaisjuttutuokio Mika Kulmalan kanssa Vuokatin urheiluopistolla. Puhumattakaan logistiikan ja kuormansidonnan intensiivisestä itseopiskelujaksosta. Sillä tuskin olisi läpäisty JAMK:in logistiikkakurssia, mutta mikä tärkeintä, muovit ovat nyt Janakkalassa.

Seuraavaksi on edessä muovien asennusprojekti. Niiden osalta konsultoidaan myös Tuomisen Taistoa, jonka johdolla Tampereen Hervannan mäkiä on kunnostettu aktiivisesti tämän kesän aikana. Ilmoituksia talkoohalukkuudesta otetaan innolla vastaan! Palaamme siis asiaan. Näiltä v-tyyli.org -sivuilta voit seurata projektin etenemistä.

Esa Kokkonen
V-tyyli.org – Nordic Sports New Media