Norja ei voita Suomea talvilajeissa sattumalta – se voittaa rakenteilla. Menestyksen taustalla ovat sekä puhdas tilastollinen todennäköisyys että Suomea laajempi ja yhteisöllisempi urheilukulttuuri.

Aloitetaan numeroista. Urheilijat rekisteröidään maissa hieman eri tavoin, eikä tarkkaa vertailua ole helppo tehdä. On kuitenkin yleisesti tiedossa, että Norjassa 12–17-vuotiaita ampumahiihtäjiä on useita tuhansia, Suomessa joitakin satoja. Nuoria hiihtäjiä Norjassa on varovastikin arvioiden noin 15 000, Suomessa vain muutama tuhat. Kun harrastajapohja on moninkertainen, on täysin luonnollista, että myös huippuja kasvaa enemmän. Sekä Norjan että Suomen sijoitus arvokisojen mitalitaulukoissa on siis puhdasta tilastollista todennäköisyyttä. Suurempi massa tuottaa enemmän lahjakkaita yksilöitä junioritasolta aikuisten maajoukkueisiin saakka.

Kulttuuriset ja maantieteelliset erot

Norja kulkee Suomea valovuoden päässä edellä paitsi harrastajamäärissä myös seurakulttuurissa. Norjalaiset hiihtoseurat ovat paikallisia yhteisöjä, joissa voi olla tuhansia jäseniä. Kaikki eivät tähtää huipulle – eikä tarvitsekaan. Juuri tämä laaja, myönteinen seura- ja liikuntakulttuuri luo perustan huippu-urheilulle. Suomessa taas urheilukulttuuri korostaa varhain eroa kilpaurheilun ja ”tavallisen liikkumisen” välillä. Seurat jäävät pieniksi, ja harrastamisen pohja kapenee. Yksi Suomen suurimmista seuroista lienee Lahden Hiihtoseura, jossa harrastajia kaikki jaostot yhteenlaskettunakin lienee joitakin satoja samaan aikaan, kun monipuolisesti hiihtoa ja hiihtokulttuuria edistävä Skiforening kerää suur-Oslon alueella toimintaansa tuhansia kaupunkilaisia. Norjassa suurimmat ”hiihtoseurat” eivät ole vain urheilujoukkueita, vaan massaliikunnan ja huippu-urheilun yhdistäviä yhteisöjä. Tällaiseen toimintamalliin suomalaisissa urheilun lajiliitoissa ja niiden jäsenseuroissa suhtaudutaan suorastaan halveksuvasti. Suomalaiset hiihtoseurat ovat sulkeneet massaliikunnan toimintansa ulkopuolelle lähes täysin. Meillä kansalaisten hiihdättämisestä taitavat kantaa suuremman vastuun yksityiset yritykset ja Suomen latu.

Erot yhteisöllisyydessä ja yhteistyössä maiden välillä näkyvät myös urheilijoiden valmentautumisessa. Suomalaiselle valmennuskulttuurille ontyypillistä urheilija–valmentaja -parien yksin puurtaminen, erillään muista. Jokaisen yli 40-vuotiaan suomalaisen kollektiiviseen tajuntaan lienee piirtynyt urheilukuva Mika Myllylästä rämpimässä tervanevan suolla. Siinä se suomalainen urheiluyhteisöllisyys kiteytyy yhdessä otoksessa. Norjassa urheilijat harjoittelevat ryhmissä, samalla valmentajalla, jatkuvassa keskinäisessä vuorovaikutuksessa, vertailussa ja kilvoittelussa.  Yhdessä harjoittelu kehittää yksilöä enemmän kuin eristäytyminen – olisi helppo todeta.

Maantieteellekään emme voi mitään. Norjassa meri, vuonot ja vuoret takaavat lumivarmuuden. Pohjanmereltä puhaltavat kosteat ilmamassat kohtaavat heti rannikolla vuoret. Ilma nousee ylöspäin, jäähtyy ja sataa iloisesti lumena alas. Suomessa ilmastonmuutos näkyy karummin. On enemmän sääntö kuin poikkeus, että juniorimme joutuvat meillä harjoittelemaan tammikuisessa vesisateessa lyhyillä ja helpoilla keinolumiladuilla. Houkuttele siinä sitten lapsia iloisen lumella liukumisen maailmaan. Kiinnostavampiakin harrastusvaihtoehtoja on perheille tarjolla.

Urheilujohtamisen strateginen harha

Juuri päättyneissä Milano-Cortinan talviolympialaisissa Suomi sai asetetun mitalitavoitteen ja 2000-luvun talvikisojen keskiarvon mukaiset kuusi mitalia. Ylen haastattelussa Suomen Olympiakomitean uusi johto, puheenjohtaja Petteri Kilpinen ja huippu-urheilujohtaja Janne Hänninen, maalailivat parempaa tulevaisuutta ja suurempaa mitalisaalista Olympiakomitean uuden, tiukasti huippu-urheiluun keskittyvän strategian vauhdittamana. Enää ei tavoitella liikunnallisten elämäntapojen edistämistä – sille Olympiakomitean aikaa ja resursseja liikenee jatkossa vain vaikuttamis- ja viestintätehtävien kautta.

Hänninen paalutti, että jatkossa kaiken tekemisen pitää ohjata kohti huippu-urheilutulosta, ja kaiken epäolennaisen, huippu-urheilutuloksen ulkopuolisen, pitää jäädä pois. Maastohiihdon esimerkkinä mainiten Kilpinen nosti esiin leveyden puutteen, sen että monissa lajeissa ollaan yksittäisten huippujen varassa. Kilpisen mukaan Suomella on lahjakkaita 17-20-vuotiaita hiihtäjiä, joista on pidettävä huolta, ja muutama heistä onnistuttava nostamaan huipulle. Kuulostaa siltä, että uusi strategia on sisäistetty, sen kirjain otettu – kirjaimellisesti. Ei siltä, että mallia otettaisiin vaikka Norjan massaliikunnan ja huippu-urheilun yhdistävästä yhteisöllisestä seuratoimintakulttuurista, jonka tuloksena Suomen kokoisen maan harrastajamäärät ovat talvilajeissa moninkertaiset. Se ratkaiseva kriittinen massa, josta ne tulevaisuuden mitalitoivotkin nousevat.

Olympiakomitean uuden strategian jalkautuksen ja toimeenpanon ydin on yleisluontoinen ja laaja-alainen huippu-urheiluverkoston käsite, jossa toimijoiksi lasketaan kaikki urheilijoista, valmentajista ja lajeista valmennuksen ja liikuntalääketieteen keskuksiin ja huippuseuroihin. Tulee selväksi, että kaikki uuden strategian mukaan epäolennainen, huippu-urheilutuloksen ulkopuolinen, kuten massaliikunta tai yhteisöllisyys, on jätetty pois. Suomalaisille Olympiakomitean uutta strategiaa hehkutelleille lajiliitoille ja huippuseuroina pidetyille seuroille tämä sopinee erinomaisesti.

Taannoisen Huippu-urheilun muutosryhmän saamista erittäin kriittisistä jälkiarvioista ja entisen huippu-urheiluyksikön lakkauttamisesta huolimatta Olympiakomitean strategia tekee selväksi, että suomalaisen huippu-urheilun muutaman avaintoimijan ja (huippu)valmentajien rooli korostuu entisestään. Valmentajat ovat ainakin keskiössä, lasten ja nuorten liikkuminen ei erityisemmin. Leijonakiekon johdolla Suomessa on viime vuosikymmeninä nostettu valmentajia todella korkeille jalustoille, ja toisaalta lytätty maanrakoon, kun mitalia ei tulekaan. Myös suksilajeissa päävalmentajien varaan lasketaan tällä hetkellä paljon.

Muutaman lisämitalin tuominen Ranskan Alppien talvikisoista 2030 ei pitäisi olla temppu eikä mikään, kun paukut laitetaan jatkossa vain ja ainoastaan mitalitoivoihin valmentajineen. Se, miten luodaan kestävää pohjaa menestykselle, parempia olosuhteita ilmastonmuutoksen keskellä, suurempia harrastajamääriä, vahvempaa urheilu-, ja kyllä, liikuntakulttuuria, onkin huomattavasti vaikeampi pala.

Summa summarum – erot hiihtomenestyksessä Suomen ja Norjan välillä eivät ole yllättäviä. Itse asiassa lähtökohtiin nähden suomalaiset pohjoismaisten hiihtolajien urheilijat ovat menestyneet yllättävän hyvin. Syyt siihen, miksi Suomen mitalisaalis jäi maastohiihdossa yhteen viestimitaliin Milano-Cortinan kisoissa, ei johdu virusinfektioista eikä vahvasti esiintyneiden Arsien ja Kerttujen valmentautumisesta vaan vinoutuneesta urheilukulttuurista ja rakenteista. Huippuja ei synny ilman laajaa, elävää ja yhteisöllistä pohjaa. Jos Suomi haluaa menestyä, sen on lopetettava huipusta puhuminen ja alettava kasvattaa merta, josta huiput nousevat.

Anssi Kemppi
Esa Kokkonen