Planican lentomäessä viime maaliskuussa loukkaantunut mäkihyppääjä Eetu Nousiainen on palannut mäkeen ja saa tämän kauden kansainvälisen tulikasteensa tulevana viikonloppuna Continental Cupin osakilpailussa Lillehammerissa. Mutta millaisen polun Eetu on kulkenut ja mitä hän arjestaan ja mäkihypystä ajattelee? Annetaan Eetun itse kertoa.

En ole urallani koskaan aiemmin loukkaantunut tällä tavalla. Edellisen kerran sain kolhua vuonna 2013mutta silloin selvisin pelkällä levolla ja kuntoutuksella. Viime keväänä Planican lentomäessä tapahtunut loukkaantuminen oli osin pehmeän alastulon ja huonon tuurin yhdistelmää, mutta toki olisin itsekin voinut ehkä hieman ottaa sen alastulon tarkemmin. Sukseni osui alastulossa jääpalloon, ja siinä sitten menetin suksien hallinnan ja kaaduin. Seuraukset olivatkin sitten kovat. Polven eturistiside katkesi, ja sisempi kierukka repesi.

Viime kesä ja syksy ei ollut helppoa aikaa henkisesti. Mäkihyppääjän ammatissa menestyminen, ja oikeastaan ne tulotkin, kun mäkihypyssä perustuvat siihen, että reissataan, kisataan ja kisoissa pärjätään. Kesä ja alkusyksy sujuivat kuntoutuksen merkeissä, syyskuusta alkaen on jo voitu puhua harjoittelusta. Hyppäämään pääsin vasta nyt talven lumilla. Olen harjoitellut koko ajan muun joukkueen mukana. Toki minulla on enemmän vapauksia aikataulutuksen ja harjoitusten sisällön suhteen, kun fysiikkaharjoittelua on jouduttu hieman soveltamaan.

Uusi valmentajamme Igor Medved on tuonut mukanaan tietysti uusia elementtejä harjoitteluun, ja joitakin harjoitteita on vaihtunut. Toki sinällään tässä lajissa ne tietyt perusperiaatteet säilyvät aina. Harjoittelussa olen saanut joitakin uusia ahaa-elämyksiä uuden valmentajamme myötä, mutta itse asiassa jo viime kaudella itsekin mietin, että haluan lähteä uudella tavalla rakentamaan tekniikkaa. Toki en ihan ajatellut, että loukkaantumisen kautta joutuisin uutta rakentamaan.

”Etkö haluaisi mäkihyppykouluun, kun muutenkin pompit joka paikasta?”

Aloitin mäkihypyn 9-vuotiaana vuonna 2006. Äiti minut Puijolle seuran mäkikouluun houkutteli kysymällä, että ”etkös kokeilisi tuota mäkihyppyä, kun muutenkin pompit joka paikassa?”.  Siihen asti olin ajanut motocrossia, lasketellut ja skeitannut.

Nykyisistä hyppääjistä Herolan Ilkka ja Kavilon Henri pyörivät samoissa treeneissä ja kisoissa vaikka Siilinjärveltä olivatkin. Toki valtaosa sen aikaisista hyppykavereista on jo lopettanut. Mäkihypyssä tahtoo vähän käydä niin.

Juniorina mieli tämän lajin suhteen vaihtelee, niin kuin lapsilla usein tekee. Monta kertaa motivaatio oli vähissä, ja aioin lopettaa, mutta aina valmentajat ja vanhemmat saivat pään kääntymään. Sitten lukion ensimmäisellä luokalla päätin, että kun tämä näyttää sujuvan ja pärjäänkin, niin katsotaan tämä kortti nyt loppuun asti. Niihin aikoihin alkoi myös vakavampi harjoittelu kaksi kertaa päivässä ja tuli itsellekin olo, että olen urheilija, eikä kyseessä ole enää pelkkä harrastus.

Hyppääminen ei tunnu työltä. Koskaan ei ole harmittanut lähteä treenaamaan, vaan nautin harjoittelusta. Nytkin raskaina hetkinä loukkaantumisen myötä oli kiva treenata, kun tiesi, että jokainen päivä ja jokainen treeni vie lähemmäs hyppäämistä, ja tietää, että kohta saa taas tehdä sitä mitä rakastaa.

Usein urheilijoilta kysytään, onko valintojensa takia joutunut ”luopumaan” jostain, mistä muut samanikäiset pääsevät nauttimaan, mutta niin en ole koskaan kokenut. No, tässä loukkaantumisessa on tietysti ollut sellainen ”hopeareunus”, että olen päässyt pari kertaa ensimmäistä kertaa ihan oikealle lomalle. Oli mukavaa päästä velipojan kanssa syksyllä käymään Thaimaassa – vaikka ei sekään pelkkää lököttelyä ollut. Ensimmäisen viikon pidin vapaata mutta sitten jatkoin sielläkin harjoittelua, kävin salilla ja lenkillä ja rannalla tein loikkia. Siinä vaiheessa treeni toki oli vielä enemmän kuntouttavampaa.

Talous tiukalla

Aika niukkaahan tämä urheilijan talous on. Vuodessa kulut lienevät noin 25 000 euroa, kun laskee ihan kaiken eli asumisen, ruuan ja urheilun kulut. Managerini Henna Pöri-Myllyniemen avulla olemme onneksi saaneet hankittua jonkin verran yhteistyökumppaneita. Saan apua myös muutamilta nimettömiltä tukijoilta, jotka haluavat auttaa minua urallani eteenpäin. Ja onhan sekin totta, että osa tuloista tulee työttömyyspäivärahasta. Se on sitä urheilijan arkea Suomessa.

Eihän se helpota, että tästä hommasta joutuu kilpailujen osalta vielä maksamaankin. Maailmancupissa ja Continental Cupissa tällä kaudella urheilija joutuu maksamaan 200-250 euron omavastuut jokaiselta viikonlopulta. Näitä kustannuksia ei tule, mikäli omavastuita saadaan yhteistyökumppaneiden tuella katettua.

Muiden maiden joukkueisiin verrattuna resurssimme ovat heikommat. Kyllähän se raaka fakta on, että löysää rahaa meillä ei ole. Isoilla mäkihyppymailla, kuten Puolalla, Saksalla ja Itävallalla on tietenkin enemmän rahaa käytettävissä kehitystyöhön. Meidän pitää jo hyppypukujenkin kohdalla tarkkaan miettiä, mitä niiden kanssa kokeillaan. Kovin kevyesti ei heitetä 200 euron hyppypukua kaapin nurkkaan.

Kuten joillakin ulkomaisilla huipuilla, minulla ei suksisopimusta ole. Suksien kohdalla mahdollista rahapalkkiota enemmän on merkitystä sillä, että löytyy juuri itselle sopiva suksipari.  Aiemmin minullakin on ollut se ongelma, etten ole löytänyt juuri sellaista suksiparia, jonka olisin halunnut ja johon olisi ollut luottoa. Itseluottamus ja ”korvien väli” on mäkihypyssä suuressa roolissa, ja jo tunne siitä, että sukset ovat ihan hyvät mutta eivät täydelliset, voi heikentää suoritusta ja itseluottamusta.

Painosta ja sen ”vartioinnista”

Julkisuudessa on jonkin verran kohistu mäkihyppääjien painonpudotuksesta. Ja onhan se ihan fakta, että me suomalaiset olemme isossa kuvassa raskaampia hyppääjiä kuin monet muut. Välttämättä tämä ei koske kaikkia yksittäisiä urheilijoita, mutta Igorin myötä hyppääjien painoon on kiinnitetty huomiota. Jokaiselle on määritelty omat henkilökohtaiset tavoitteet painossa. Jonkun tavoite on -7 kg ja jollain toisella kenties vain puoli kiloa. Minäkin aloin viime kesänä seurata ravintoasioita ravintovalmentajan kanssa, jotta painoa saadaan hieman alas mutta järkevällä tavalla, niin että ravintoa kuitenkin kertyy riittävästi. Syön mielestäni nyt ihan normaalisti, aineenvaihdunta toimii ja painokin on tippunut.

Mäkihypyn arvostus Suomessa huolettaa

Mäkihyppyä ei enää arvosteta Suomessa kuten joskus aikaisemmin. Arvostuksen puutteesta kertoo paljon sekin, että Kuopiossa puskaradion perusteella yleinen mielipide tuntuu olevan, että Puijon hyppyrimäet pitäisi räjäyttää. Ihmiset luulevat, että mäkihypyn harrastajia pitäisi olla, ja on ennen ollut, tosi paljon. Mäkihypyn harrastajamääriä on turha verrata esimerkiksi jääkiekkoon. Minulla onkin ollut tässä pieni projekti, varsinkin sinä aikana, kun en vielä itse päässyt hyppäämään, niin koitin joka suuntaan myllyttää ja tuoda mäkihyppyä esille, erityisesti sosiaalisen median kautta. Minulla on 8600 seuraajaa Instagramissa, joista noin puolet on puolalaisia. Pitäisi saada enemmän myös suomalaisia seuraajia. Puolassa kyllä seurataan tarkasti mäkihyppyä ja tunnetaan laji ja hyppääjät, mutta Suomessa on sen suhteen tekemistä. En ole varmasti vielä osannut hyödyntää kaikkia sosiaalisen median ja suuren seuraajamäärän mahdollisuuksia esimerkiksi yritysyhteistyön suhteen.

Tavoitteet korkealla

Tällä kaudella MM-kisat on totta kai sellainen tapahtuma, johon haluan mukaan. Minulla on itse asiassa nyt hyvä fiilis tekemisen suhteen. Sain tehdä koko syksyn ihan normaalia tekniikkatreeniä usean kuukauden ajan. Hyppäämistä pronssia tuoneissa paluukisoissa, suurmäen SM-kisoissa Lahdessa 12.1. ei voi vielä kuitenkaan verrata kansainväliseen tasoon. Rehellisesti sanottuna, jos en olisi ollut pallilla, se olisi ollut kyllä pettymys. Tunsin, että kroppa ja tekniikka on nyt sen verran hyvässä kunnossa, että niiden pitikin riittää helposti muille Lahdessa – kun tässä on tullut seurailtua muiden hyppääjien touhuja. Eli näillä näkymin on hyvät mahdollisuudet päästä kiertämään maailmancupia tällä kaudella. Veikkaan, että kun pääsen mäkeen, niin homma lähtee rullaamaan hyvin myös kansainvälisellä tasolla. Tavoitteena on ja uskon, että olen kauden jälkeen suomalaisista korkeimmalla maailmancupin pisteissä – yhdessä kisareissujen kämppäkaverini Niko Kytösahon kanssa.

Maailmancupin osakilpailu Oberstdorfin lentomäessä keväällä 2022 on oman urani tähänastinen kohokohta. Olin siellä ensimmäisen kierroksen jälkeen toisena ja lopulta sijoituin kahdeksanneksi. Koko uraa ajatellen olisin tyytyväinen, jos saavuttaisin olympiakultaa. Olympiakulta on päätavoite, mutta sitäkin kovempana saavutuksena pidän maailmancupin kokonaiskilpailun voittoa. Siinä ne on, kaksi päätavoitetta, jotka haluan saavuttaa. Oma päätavoite on Milanon vuoden 2026 olympialaisissa.

Sekin vaihtoehto on käynyt mielessä, että muutosta ja oppia on tarvittaessa haettava vaikka ulkomailta. Nikon ratkaisu Itävaltaan lähdöstä oli hyvä veto. Ei ainakaan jättänyt yhtään kiveä kääntämättä, eikä tarvitse myöhemmin harmitella, että eipä tullut sitäkään kokeiltua. Puolisolleni jo puolileikilläni heitinkin, että jos Milanosta ei tule mitalia, niin sitten lähdetään itsekin hakemaan vauhtia ulkomailta. Mutta katsotaan nyt ensin sinne 2026 olympialaisiin asti, ja miten sen jälkeen jatketaan. Minulla ei ole vielä kiire mihinkään muuhun hommaan.

Kun ura joskus päättyy, jään varmasti kaipaamaan eniten mäkihyppy-yleisöä ja kaikkia hienoja ihmisiä, joihin on saanut tutustua näissä hommissa. Osan kanssa jäädään toki varmasti yhteyksiin myös uran päättymisen jälkeen. Ja tietenkin reissumiehenä tulee varmasti ikävä kaikkia eri paikkoja, joissa on päässyt käymään ja joihin on saanut tutustua. Mutta nyt ei ole kuitenkaan vielä aika pohtia uran jälkeisiä asioita tämän enempää.

Anssi Kemppi, Esa Kokkonen