Tampereen SM-hiihdot on hiihdetty. Palkintopallille nousi tuttuja nimiä, ja makkaran hinta metsäkahviossa oli seurannut markkinoiden yleistä inflaatiokehitystä. Mutta kertooko tapahtuma laajemmasta hiihdon ja hiihtokulttuurin muutoksesta?

Tampereen SM-hiihtojen järjestelyistä vastannut Tampereen Pyrintö osoitti, että talkootyö ja yhteisöllisyys ei ole Suomesta – päinvastaisista puheista huolimatta – kuollut. Yhteensä 200 talkoolaista työskenteli pitkiä päiviä ennen kisoja ja niiden aikana, jotta niin urheilulliset kuin yleisön puitteet saatiin erinomaiselle tasolle. Tyttärensä ampumahiihtoharrastuksen myötä talkoisiin tullut Kari Rantalainen kertoi kolanneensa parin päivän ajan lunta metsästä, jotta Kaupin rata saatiin kisakuntoon. ”Kyllä meitä talkoolaisia tarvitaan. Seura joutuu kuitenkin maksamaan järjestelyoikeuksista pitkän pennin. Jokaisen panos on tärkeä, jotta seuran varainhankinnallinen tavoite onnistuu”, leveästi hymyilevä hiihtoisä arvioi.

Onnistunut SM-viikonloppu nosti Tampereen kertaheitolla mukaan keskusteluun lähivuosien suomalaisista merkittävien hiihtotapahtumien isäntäkaupungeista. Tampereen kaupunki heitti vettä myllyyn ilmoittamalla tavoittelevansa saman tien jopa sprinttikisojen maailmancup-tapahtumien isännöimistä. Ehdotusta on jo käsitelty ja kommentoitu runsaasti lehtien palstoilla, joten ei siitä sen enempää. Vahvan urheilu- ja tapahtumakaupungin ja kasvukeskuksen aktiivisuus ja aloitteellisuus hiihtourheiluun liittyen on pelkästään tervetullutta ja kiitoksen paikka – varsinkin kun aktiivisuuteen liittyy myös maan kakkoskeskuksen tekemä peräti yli 10 miljoonan euron investointi pesäpallo- ja kansainvälisten hiihtotapahtumien isännöinnin mahdollistavaan hiihtostadioniin.

Tampereen kisaviikonlopun annin innoittamana onkin hyvä pohtia sitä, mikä on hiihdon tila ja paikka etelän kasvukeskuksissa, ja toisaalta, pysyykö hiihto nopean kaupungistumiskehityksen vauhdissa mukana. Ovatko ilmastonmuutos ja väestörakenteen muutos ajamassa hiihtoa muutenkin metsistä ja pikkupaikkakunnilta kasvukeskuksiin? Yleisömäärä ja tunnelma Kaupin maastoissa ja stadionilla kertoi siitä, että kilpahiihdon tulevaisuus on todellakin kaupungeissa. Hiihtäjät olivat innoissaan ja jopa yllättyneitä tunnelmasta ja äänekkäästä kannustuksesta stadionilla ja ladun varressa. Maastohiihdon haasteista ja heikosta asemasta pelkästään hiihtolajien joukossa kertoo se, että hiihtäjät ovat jo tottuneet kisaamaan lähes tyhjillä hiihtostadioneilla myös maailmacupissa (jos nyt varsinaisista “stadioneista” voidaan monissa tapauksissa edes puhua) – puhumattakaan, että latujen varsilla kuulisi kannustusta. Samaan aikaan ampumahiihdon maailmancup-tapahtumat vetävät Saksassa enemmän yleisöä kuin F1-osakilpailut.

Voisiko juuri kaupungistuminen olla yksi ratkaisu maastohiihdon kiinnostavuuden kasvattamiseen ja uudistamiseen? Lisää kaupunkitapahtumia: kisoja jalkapallostadioneille, keskustoihin, puistoihin, kaupunkimetsiin – latuprofiileista liikaa välittämättä? Vai tarkoittaisiko tämä sitä, että myös ympäristöarvoista välittämättä?

Lähes yhtä innokkaasti kuin hiihtäjät hehkuttelivat Kaupin tunnelmaa he myös kritisoivat Kaupin latuja niiden helppoudesta. Suurin osa oli sitä mieltä, että Kaupin maastot eivät täytä maailmancupin vaatimuksia – joidenkin mielestä ei edes SM-kisojen vaatimuksia. On kuitenkin selvää, että kilpahiihto kuihtuu, jos se ei pysty houkuttelemaan uutta yleisöä, mutta toisaalta, kyse on huippu-urheilusta, jonka kansainvälisille kilpailuolosuhteille on ymmärrettävästi omat tiukat lajinomaiset vaatimuksensa – jotka ovat tärkeitä myös juuri sen lajin kiinnostavuuden ja houkuttelevuudenkin näkökulmasta. Samalla alkaa kuitenkin olla yksimielisyys siitä, että maastohiihdossa tarvitaan isojakin muutoksia lajin kiinnostavuuden lisäämiseksi ja ilmastonmuutoksen takia. Se voi tarkoittaa kompromisseja ja muutoksia myös kilpailuolosuhteiden, reittien ja latuprofiilien kannalta. Muutoksiin ja uudistuksiin liittyen on heitetty ajatuksia esimerkiksi todellisen sprintin, muutaman sadan metrin pikamatkojen lisäämisestä hiihdon kilpailumuotoihin. Voisiko tällainen kilpailumuoto olla yksi kiinnostava tapa tuoda kansainvälisiä hiihtotapahtumia ihmisten ilmoille suuriin kaupunkeihin?

Vastauksena kritiikkiin Kaupin SM-latujen helppoudesta kilpailujohtaja Pasi Rajala muistutti realiteeteista ja reunaehdoista toisesta, myös yhteiskunnallisesta ja ympäristönäkökulmasta toteamalla, että he eivät halua tehdä kisalatuja hinnalla millä hyvänsä, vaikka suuremmat korkeuserot voisivat tuoda lisäjännitystä. ”Urheilu ei ole ainoa asia. On luontoarvoja ja myös täällä, kun on reittejä tehty, olemme pitäytyneet lähes sataprosenttisesti kymmeniä vuosia olemassa olleilla reiteillä, joita on levitetty ja parannettu. Ne ovat sitten sellaisilla korkeuseroilla ja profiileilla kuin ne ovat”, Rajala kommentoi Aamulehden haastattelussa. ”Haaveillahan saa. Mutta pitää muistaa aika monta muutakin asiaa. Ihan ensimmäinen juttu, mitä näitä kaikenlaisia ratoja miettiessä pitää ottaa huomioon, on turvallisuus”, Rajala jatkoi.

Rajala ei täsmentänyt mitä turvallisuudella tarkoitti eli joudumme spekuloimaan. Arveliko hän, että liian jyrkät nousut ja laskut ovat liian vaativia tavallisille hiihtäjille, ja tapahtuisi kaatumisia ja luunmurtumia? Pelätäänkö Salpausselällä tai Puijolla liian vaativia ja turvattomia latuja, ja kertovatko nämä huolet myös suomalaisen hallintokulttuurin ylijuridisoitumisesta? Mitään ei oikein uskalleta tehdä, ettei vaan jouduta vastuuseen, jos jotain sattuu.

Väestörakenteen muutos on tosiasia, jolta ei hiihtokaan voi ummistaa silmiään. Jo tälläkin hetkellä Espoon ja Vantaan hiihtoseurat ovat hiihtoliiton suurimpien liikuttajien joukossa toiminnan ammatillisuudella ja lisenssiurheilijoiden määrällä mitattuna. Suurilla kaupungeilla on myös parhaat mahdollisuudet sopeuttaa hiihdon liikuntapaikat ilmastonmuutoksen synnyttämiin olosuhteisiin. Keino- ja säilölumen teko ja varastoinnissa nimenomaan suuret kaupungit ovat resursseillaan turvanneet mahdollisuudet hiihdon harrastamiseen myös vähälumisina talvina. Ja aurauslumet kannattaa muutenkin kipata mieluummin vaikka urbaaneiksi latupohjiksi kuin mereen.

Hiihto siis kaupungistuu. Hiihtäjien suuret massat ja monin paikoin parhaat olosuhteet löytyvät suurista ja keskisuurista kaupungeista. Hiihto on suositumpaa kuin pitkiin aikoihin. Yhtenäiskulttuurin ajan metsissä sivakointi on muuttunut trendilajiksi. Mutta mikä on kilpahiihdon asema uudessa toimintaympäristössä? Edelleen maan kärkihiihtäjien tausta on kuitenkin maakuntien Suomen pienillä paikkakunnilla, ja hiihtäjien ympärille luodut tiimit on rakennettu Kankaanpään ja Pyhäjärven kaltaisissa metropoleissa. Muutoksen aika saattaa kuitenkin olla käsillä – nuorten olympiafestivaaleilla mitalikantaan Suomen vei kuluneella viikolla Espoon Hiihtoseuran kasvatti Silva Kemppi.


Esa Kokkonen ja Anssi Kemppi
V-tyyli.org – Nordic Sports New Media