Lajijärjestöillä ja esikuvilla keskeinen rooli ja vastuu uudenlaisen avoimemman ja iloisemman ilmapiirin rakentamisessa ja uusien harrastajien innostamisessa lajien pariin – urheilija-aktivismia unohtamatta

Rukan maailmancupin ensimmäinen päivä perjantaina: sprinttihiihdot ovat juuri päättyneet ja suomalaishiihtäjät ovat suoriutuneet odotuksia paremmin. Kahden vuoden tauon jälkeen stadionille on päästetty yleisöä. Kaikki on siis hyvin, vai onko? Pian on alkamassa yhdistetyn hiihto-osuus ja hiihtojuhlan pitäisi olla parhaimmillaan. Mutta mitä tekee stadionin toppatakkikansa? Alkaa poistua stadionilta pitkänä jonona Talvijärven yli.

Millainen suhde suomalaisilla hiihtoon ylipäätään on? Onko lumella liukumisen taito ja tahto häviämässä samaa tahtia, kun lumiraja karkaa ilmaston lämpenemisen myötä yhä ylemmäs? Suomen Ladun vuonna 2019 teettämä tutkimus näyttäisi osoittavan pelon turhaksi. Joka kolmas suomalainen hiihti kaudella 2018-2019. Lähes kaksi kolmesta suomalaisesta ilmoitti omistavansa käyttökelpoiset maastohiihtovälineet (Kantar 2019). Kuntoilumuotona hiihto ei siis ole menettänyt suosiotaan.

Kiinnostavinta tutkimuksessa on kuitenkin se, että sen on tilannut Suomen Latu eikä suinkaan Suomen Hiihtoliitto, jonka toiminnassa lisenssin lunastaneiden hiihtäjien määrä on jatkuvasti vähentynyt. Verrataanpa järjestöjen strategioita. Suomen Ladun strategia korostaa vapaaehtoisuutta, huolenpitoa hyvinvoivasta ympäristöstä, rohkeutta kokeilla uutta ja kykyä uudistua. Hiihtoliiton strategian keskiöön on nostettu näkyvyys, ammatillisuus, huippu-urheilumenestys ja sitä kautta syntyvä hiihtoharrastuksen suosion kasvu. Tavoitteeksi hiihtoliitto on asettanut lisenssiurheilijoiden määrän laskun pysähtymisen. Liiallisesta kunnianhimosta ei hiihtoliittoa siis voi ainakaan syyttää. Samaan aikaan Suomen Ladun jäsenmäärä hipoo 90 000 rajapyykkiä. Näyttää siltä, että Suomessa vastuu hiihtotaidon opettamisesta on Suomen Ladulla, jonka hiihtokoulut keräävät tuhansia lapsia ja aikuisia. V-tyylin rankingissa kirkkaaseen kärkeen suomalaisista hiihtovaikuttajista onkin noussut Suomen Ladun toiminnanjohtaja Eki Karlsson.

Mallia länsinaapurista

Samaan aikaan Ruotsissa kehitys on kulkenut toiseen suuntaan. Ruotsalaisten lapsia liikuttava Alla på snö -toiminta on menestyksekkäästi saatu kytkettyä osaksi kouluopetusta. Vuosittain kymmenet tuhannet ruotsalaiskoululaiset saavat oppia lumella liikkumiseen tavalla, josta moni suomalainen koululiikuttaja voi vain uneksia.  Myös Ruotsin hiihtoliiton strategiset painotukset eroavat kiinnostavalla tavalla Suomen sisarjärjestön vastaavista. Ruotsissa keskiössä on iloinen ilmapiiri ja harrastajien mahdollisuus kehittyä hiihdossa ja osallistua toimintaan omilla ehdoillaan. Sama ilo välittyy myös ruotsalaisten huippuhiihtäjien kasvoilta Rukan stadionin mixed zonella.

Näyttää siis siltä, että samalla kun kilpa- ja harrastehiihto on Suomessa eriytynyt kahteen eri järjestöön ja toimintakulttuuriin, ovat naapurimaamme hiihtopäättäjät onnistuneet luomaan strategian, jossa osallistetaan kaikki hiihdosta kiinnostuneet kansalaiset ikään ja tavoitetasoon katsomatta – ja näin luodaan parhaat edellytykset myös huippu-urheilumenestykselle.

Esikuvien näytettävä esimerkkiä

Entä sitten nuo hiihtoliiton strategiassa korostetut näkyvyys, ammatillisuus, huippu-urheilumenestys ja sitä kautta syntyvä hiihtoharrastuksen suosion kasvua. Kuinka ne näkyvät tuloslistojen ulkopuolella, ja mikä on huippu-urheilijoiden rooli, näkyvyys ja vaikutus suomalaisen hiihtokulttuurin kehittämiseen ja urheilukulttuuriin laajemminkin? Valtalajin huippujen suursuosion ja olympiakaudella korostuvan suuren medianäkyvyyden kautta on myös hyvä pohdiskella asiaa laajemminkin 2020-luvun urheilutähtien asemaan ja jalustan tuomiin mahdollisuuksiin liittyen.

Jos olympiakauden alun tunnelmia ja odotuksia suomalaisessa hiihtourheilukeskustelussa ja -kulttuurissa pitäisi kuvata parilla sanalla, niin ”Iivo-huuma” olisi hyvä vaihtoehto. Iivon vakuuttava voitto Rukalla vain lisäsi kierroksia. ”Kuningas-Iivo” on nostettu sellaiselle jalustalle, että kaikki muu pohjoismaisiin lajeihin liittyvä on kaukana takana. Kun vaan Iivo voittaa, niin kaikki on jo melkoisen hyvin? Iivo-huumassa ollaan todella perinteisen suomalaisen urheilusankaruuden ytimessä. Iivo, joka on suorituksillaan tietenkin ansainnut kaiken hehkutuksen, osaa myös ottaa kaiken irti tilanteesta. Rukalla hänellä tuntui olevan jopa varaa osoittaa mieltään maailmacupin tv-lähetysoikeudet hankkineelle Viasatille muutaman sanan haastatteluvastauksillaan. Minkä takia, ja mistä ”Viasat-nuivuudessa” oli kyse, jätettiin tosin avoimeksi. Ilmeisesti hän halusi kertoa, että hiihtoa olisi näytettävä vapailla kanavilla. Sekin on toki hiihtokulttuurin puolustamista, mutta protestin kohde ja tyyli oli täysin väärä, ja toimi lopulta tarkoitustaan vastaan.

Tässä tullaan sankari/supertähtistatuksen saaneen urheilijan asemaan, sen tuomiin mahdollisuuksiin ja jopa velvollisuuksiin 2020-luvulla. Iivo on sen osalta poikkeuksellisessa asemassa Suomessa – sellaisessa, jossa kannattaa tehdä vertauksia eri lajienkin kansainvälisiin urheilutähtiin. Iivo tekee tämänkin osalta paljon asioita hyvin, eikä tässä tietenkään ole kyse siitä, että hänen tulisi yksin kantaa huolta ja vastuuta hiihtokulttuurin kehittämisestä. Hän on kuitenkin sellaisessa asemassa ja jalustalla, että riman on syytä olla mahdollisimman korkealla.

Suomalaiset mäkihyppääjät tulivat menestysvuosinaan tunnetuksi siitä, että ei turhia tarinoitu, edes kisasuorituksista – voitoista tai tappioista. Tuppisuudesta jopa tehtiin osa lajin brändiä. Mäkihypyssä ei osattu hyödyntää menestysvuosikymmeniä ja suosituimman suomalaislajin asemaa. Tulevaisuustyö, seura- ja juniorityö ja olosuhteiden kehittäminen, jäi taka-alalle, kun keskityttiin huippuihin. Esikuvia ei hyödynnetty uusien harrastajien innostamisessa lajin pariin, ja toisin kuin muissa suurissa mäkihyppymaissa, uransa lopetettuaan huippuhyppääjät katosivat mäkihyppykuvioista kuin tuhka tuuleen. Janne Ahonen sentään jatkoi lajin parissa pukuompelijana. Kaikki tietävät, miten lajille kävi 1990-luvun ja 2000-luvun alun huippuvuosien jälkeen. Todellisen hiihtokulttuurin maassa Norjassa mäkihyppääjiä sparrataan esiintymisessä, ja huiput ovat aktiivisesti mukana kehittämässä lajikulttuuria ja innostamassa lapsia mäkihypyn harrastamiseen. Ilo ja positiivinen ote välittyy urheilijoista myös mäkihyppykisojen haastattelupaikoilla ja mediassa, kuten muissakin pohjoismaisissa lajeissa.

Tarvitaan myös hiihtolajien urheilija-aktivisteja

Viime vuosina urheilutähdet ovat ottaneet maailmalla yhä aktiivisemman roolin laajemminkin yhteiskunnallisessa ja globaaleja kysymyksiä koskevassa keskustelussa. Olipa kyse rasismin vastustamisesta, ilmastotyöstä tai sen kritisoimisesta, että arvokisoja myönnetään autoritäärisille ja ihmisoikeuksia rikkoville maille. Jalkapallo ja amerikkalainen jalkapallo ja niiden urheilijat ovat olleet tässä edelläkävijöitä, Suomessakin Tim Sparvin ja Riku Riskin johdolla. Hiihto on Suomessa valtalajin asemassa – niin huippu-urheilun kuin kuntoliikunnankin osalta. Lajilta on siis syytä odottaa paljon myös uudenlaisen aktiivisen, osallistuvan ja kantaaottavankin vaikuttavuuden ja näkyvyyden osalta. Lähtökohtaisesti kannattaisi pyrkiä sen osalta edelläkävijyyteen, ja ottaa mallia vaikka juuri siitä toisesta valtalajista, jalkapallosta.

Martti Jylhän ilmastoaktiivisuus Protect Our Winters Finland -ilmastojärjestön lähettiläänä on kokolailla tuorein ja ainoita esimerkkejä modernista ja aktiivisesta yhteiskunnallisiin ja globaaleihin kysymyksiin liittyvästä tai hiihtolajien tulevaisuuden vahvistamiseen tähtäävästä suomalaisen hiihtohuipun aktiivisuudesta. Kansalaisten hiihtoharrastusbuumista ja lajitähtien saamasta huomiosta ja palstatilasta kannattaisi ottaa kaikki irti. Mitä osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksiin tulee, Iivo on hiihtokuningasstatuksellaan ja lajinsa kansainvälisestikin seurattuna urheilutähtenä omassa luokassaan.

Se, että nyt on käynnissä olympiakausi, vahvistaa hiihdon ja hiihtotähtien yhteiskunnallista jalustaa. Se, että vuoden 2022 talviolympialaiset järjestetään totalitaarisessa ja ihmisoikeuksia rikkovassa Kiinassa, on vielä kuin syöttö lapaan. Kuka näyttäisi esimerkkiä ja esittäisi edes jonkinlaisen kriittisen kannanoton asiasta tai toiveen siitä, että nämä olisivat edes viimeiset Kiinan kaltaiselle maalle myönnetyt olympiakisat? Sellaisia kannanottoja ei ole toki kuulunut muistakaan hiihtomaista tai niiden huipuilta.

Vakiovastaus ja kritiikki urheilijoiden yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen on, että urheilijat vaan urheilevat, muut päättävät kisaisännyyksistä, eikä urheilijoiden tule sekaantua politiikkaan. Miksi ei tulisi? Huippu-urheilu ja koko kansaa liikuttava ja kiinnostava hiihto on iso osa yhteiskuntaa ja politiikkaakin tässäkin mielessä. Jos laajempi poliittinen ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja kantaa ottaminen on liikaa vaadittu, otettaisiin aktiivinen rooli edes urheilu- ja lajikulttuurin vahvistamisessa.

Uusi urheilijapolvi, uudet kujeet?

Nuorempien nousevien huippuhiihtäjien piirissä on tosin orastavia merkkejä siitä, että myös tässä perinteisistä perinteisimmässä lajissa ollaan menossa kohti uudenlaista iloista, rohkeampaa ja avoimempaa esikuvaroolia ja otetta julkisuuteen.  Rohkaisevaa on tuore uutinen siitä, että Suomen hiihtäjät hiihtävät Pekingin kisoissa yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa viestittävissä Pride-nimisissä asuissa. Tämän asuille annetun ison ja tärkeän viestin ja muiden aktiivisten nykyajan urheilutähtien kannanottojen välittämiselle on sosiaalisen median ja hiihdonkin saaman muun valtavan medianäkyvyyden kautta käytettävissä joka päivä erinomaisen kätevät ja laajat välineet ja kanavat. Suomalainen hiihtokulttuuri kaipaa päivitystä tälle vuosituhannelle.


Esa Kokkonen ja Anssi Kemppi, v-tyyli.org – Nordic Sports New Media, team@v-tyyli.org