Konservatiivisuudestaan huolimatta suomalainen hiihtourheilu nousee vielä kasvavien terveys- ja ympäristöihanteiden rinnalla, uskoo kutsumustyössään oleva yhdistetyn päävalmentaja Petter Kukkonen. Näitä loiston päiviä urheilijan kehon ja kestävyyden kehittämisestä kiinnostunut liikuntatieteiden ”ikuinen” ylioppilas saattaa kuitenkin seurata asuntoautosta Australiassa, mikäli urheilun oravanpyörä alkaa pyöriä liian lujaa.

Tutkimuksen mukaan 70 % Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisestä tiedekunnasta valmistuneista opiskelijoista työskentelee liikunta-alalla. 86 % vastanneista oli työelämässä, ja heistä 70 % työskenteli liikunta-alalla ja loput 30 % jollakin muulla alalla. (Laine, A. & Ilmola, R. 2016) Dropout-ilmiö on tuttu myös Jyväskylän yliopistossa, eivätkä kaikki liikuntatieteen opiskelijatkaan saa biomekaniikan maisterin papereita kouraansa. Yksi näistä työelämään sukeltaneista ikuisista opiskelijoista on Suomen yhdistetyn maajoukkueen päävalmentaja Petter ”Pede” Kukkonen. V-tyyli jututti miestä maskin takana ilman yleisöä järjestettyjen Salpausselän kisojen ”mixed zonella”.

Valmentaminen on Petter Kukkoselle elämäntapa. Elämäntapa, jota mies itse ei ainakaan tunnusta tavoitteellisesti valinneensa ja sille alun perin tähdänneensä. Päinvastoin Kukkonen kertoo tavallaan ajautuneensa valmentajaksi, vaikka ihmisten opettaminen on kiehtonut häntä aina, kuten mies itse sanoo. Jo oman aktiiviuransa aikana Kukkonen valmensi muutamaa urheilijaa. Nuorten MM-kultaakin tuoneen aktiiviuransa päättymisen jälkeen leipäpuu oli tarkoitus löytää ihan muualta, kenties start-up-yrittäjänä. Kukkonen haki ja pääsi varasijalle Tiimiakatemiaan, Jyväskylän ammattikorkeakoulun yrittäjyyden erikoiskoulutusyksikköön, ja harkitsi myös poliisikoulua. Uusi suunta löytyi, kun Kukkonen pääsi, omien sanojensa mukaan vahingossa, opiskelemaan Jyväskylän yliopiston liikuntatieteelliseen.

Tiedon etsijä – kehon ja kestävyyden kehittäjä

Minkälaiset eväät liikuntatieteen opinnot sitten antoivat tulevalle maajoukkuevalmentajalle? Tutkijatyypin vai arjen valmentajan valmiudet? ”Vuosi puuttuu opinnoista, eli olen liikuntatieteiden ikuinen ylioppilas. Opinnot antoivat vahvan teoriapohjan ja ymmärryksen, kuinka etsiä, vertailla ja käyttää tietoa valmennuksen tukena. Biomekaniikasta ja fysiikasta en tosin ymmärrä mitään, vaan minun vahvuuteni on ihmisen kehon ja kestävyyden kehittäminen, esimerkiksi kuormittuminen ja palautuminen – hiihtokunnon ja -nopeuden kehittäminen lajin muuttuvassa maailmassa. Tykkään etsiä uutta tietoa, miten pojat voisivat hiihtää nopeammin”, Kukkonen kiteyttää.

Tutkijatyyppiä Kukkosesta löytyy tunnetusti muutenkin. Huippu-urheilun ja ammattivalmentamisen alkulähteille antiikin Kreikkaan sukeltava, Kukkosen peräti 800-sivuinen esikoisromaani Oliivipuut eivät koskaan kuole julkaistiin viime kesänä. ”Kirjailija minussa heräsi tavallaan jo ennen valmentajaa, joten luulen, että se olisi tullut pintaan joka tapauksessa. Parhaillaan ja pikkuhiljaa lueskelen materiaalia kolmatta kirjaa varten. Jatko-osa ”Oliivipuille” on hyvin pitkälle valmis.” Tutkija/kirjailijaote näkyy myös valmentaja-Kukkosessa. Hän dokumentoi paljon työtään, joka on tarkkaa analyysiä kilpailutuloksista, hiihtoajoista, harjoittelusta ja testituloksista. ”Kirjoitan paljon, koska sillä saan siirrettyä ajatukset muualle, vaikka eihän sekään varsinaista lepoa ole. Valmentajan työ on 24/7 työtä, jossa paineita ja stressiä ei voi välttää.” Kysyttäessä hän arvioi oman tämänhetkisen stressitasonsa kouluasteikolla seiskaksi. Milloin maajoukkuevalmentaja voi sitten levätä, kun kyseessä on vielä perinteisistä perinteisin, seurattu ja yksi niistä harvoista suomalaislajeista, jolta odotetaan juuri nyt eniten arvokisamitaleja? ”Se on haaste”, myöntää Kukkonen. ”On vaikea päästä irti työstä. Konsteja rentoutua pitää löytää, ja antaa aikaa perheelle.”

Valmentajan monta roolia

Yliopistossa urheiluvalmentajien koulutusfilosofiassa on keskeistä tutkiva oppiminen, kansainvälisyys, vahvojen perustietojen antaminen, valveutuneisuus ja akateemisten työtaitojen kehittäminen, jolloin valmentaja pystyy kehittämään omaa lajiaan tai tutkimusalaansa yhteistyössä muiden asiantuntijoiden kanssa. Näin kertoo Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellinen tiedekunta verkkosivuillaan. Maisteritutkinnon urheiluvalmentajan opintosuunnassa suorittanut on asiantuntija, jolla on valmiudet toimia valmentajana ja kouluttajana sekä toimia johtamistehtävissä ja tutkimus- ja kehitystyössä urheiluvalmennuksessa. Se mitä Suomen Ateenan yliopisto ei muista mainita, on valmentajien poikkeuksellisen intohimoinen suhde omaan työhönsä. Myös ”Coach Kukkonen” luonnehtii omaa suhteensa valmentamiseen sanalla kutsumus. ”Aamusta iltaan, joka päivä kyseessä on harvinaisen laaja-alainen ongelmanratkaisutyö, jossa saa toimia eri rooleissa: matkanjärjestäjänä ja -johtajana, valmentajana, koronapoliisina, isänä ja äitinä”, Kukkonen kuvailee ja painottaa valmentamisen olevan tänä päivänä tiimityötä, jossa päävalmentaja johtaa ja koordinoi asiantuntijoiden joukkoa. Tämä tiimi vie osaltaan lajia ja urheilijoita uralla eteenpäin kohti asetettuja tavoitteita.

Kukkosen mukaan valmentaminen on pohjimmiltaan kuitenkin opettamista ja ohjaamista, jossa tavoitteena on auttaa jokainen urheileva yksilö kohti tämän henkilökohtaista maksimipotentiaalia. Suomen yhdistetyn maajoukkueen päävalmentaja näyttää siis olevan kaukana perinteisestä suomalaisesta valmentajan arkkityypistä, heikkouttaan perkeleitä huutavasta autoritäärisestä vallankäyttäjästä. Tänä päivänä yhdistetyn päävalmentajan suhde urheilijoihin on Peden mukaan pienessä ja toisilleen tutussa lajiyhteisössä lähtökohtaisesti tasa-arvoinen ja välitön kaverisuhde, jossa palautetta annetaan ja vastaanotetaan puolin ja toisin. Palautteen vastaanottajana myöntää päävalmentaja itsekin kehittyneensä. ”Olen itse pyrkinyt rauhoittumaan enkä reagoimaan tunteella kuten joskus aikoinaan. Olen oppinut olemaan hiljaa ja kuuntelemaan – vaikka se onkin vaikeaa.” Kukkonen myöntää itselleen annetun rakentavan palautteen myös kirpaisevan, mutta kuulemma siitäkin mies on jo oppinut pääsemään yli. ”Itse yritän ymmärtää ihmisten toimia ja käytöstä tuomitsematta ja antamaan palautetta sen mukaan, toivon mukaan rakentavasti ja toisinaan jopa positiivisesti. Intohimoisena ja yksityiskohtaisena valmentajana minua kuulemani mukaan pitävät”, Kukkonen kuvailee itseään analyyttisesti, kun haastattelua jatkettiin Salppurin kisojen jälkeen sähköpostitse.

Avoimella linjalla, kohuja kaihtamatta

Vaikka Kukkonen kertoo rauhoittuneensa ja oppineensa olemaan myös hiljaa ja kuuntelemaan, hänet tunnetaan suomalaisen hiihtourheilun traditiossa poikkeuksellisen rohkeasta ja avoimesta viestinnästään. Tämä näkyy niin selkeäsanaisena kommentointina ongelmiin tai alakanttiin menneisiin suorituksiin liittyen, kuin myös jalat maassa -tyylisenä ja urheilijoiden puolesta iloitsevana ja kannustavana puheena onnistumisten jälkeen. Kukkonen on aktiivinen sosiaalisessa mediassa eikä pelkää höystää postauksiaan ns. huonolla huumorillakaan. Kohujakaan ei mies tunnu pelkäävän. Esimerkkinä tästä on Kukkosen Rukan maailmancup-avauksen jälkeen aiheuttama mediakohu yhdistetyn pukuhuijauksiin liittyen. Kukkonen ilmoitti Suomella olevan varmaa tietoa isojen yhdistetyn maiden välinehuijauksesta ja myönsi samaan syssyyn Suomenkin kokeilleen pukujen haarakiilan laskemista tiskiräteillä alushousuissa. Kohun seurauksena Kukkonen sai FIS:ltä vakavan varoituksen epäurheilijamaisesta käytöksestä, ja hänen katsottiin arvostelullaan vahingoittaneen lajin mainetta. Kukkonen otti varoituksen vastaan tyynesti ja ilmoitti myös, että ei aio perääntyä viestistään. Mies itse arvioi, että tämä tyyli on perusolemus hänessä, hän ei pelkää puhua suoraan. ”Lajia seuraavat ihmiset ovat kuitenkin todella valveutunutta, fiksua porukkaa, heille on ihan turha puhua puuta heinää. He näkevät, miten asiat menevät, ja on parempi avata asioita suoraan. Ei tässä mitään salaisuuksia ole. Totta kai on asioita joista ei voi puhua, kuten esimerkiksi urheilijoiden terveys, mutta yleisesti ottaen avoin linja on hyvä”, perustelee Kukkonen viestintätyyliään.

Pieneksi lajiksi yhdistetty tuntuu saavan paljon enemmän julkisuutta kuin moni paljon suurempikin laji. Silläkin, että maajoukkuetta vetää sanavalmis uuden polven päävalmentaja, on tähän varmasti vaikutusta. Samoin lajin suomalainen ykköstähti Ilkka Herola erottuu viestintätaidoillaan ja -tyylillään edukseen perinteisestä, melkoisen harvasanaisesta ja parhaimmillaankin korkeintaan nokkeluuksia sutkauttelevasta suomalaisen hiihtourheilijan perustyypistä. Mikä on Kukkosen suhde julkisuuteen, nauttiiko hän jopa sitä? ”En koe olevani julkisuuden henkilö enkä kaipaa huomiota yksityishenkilönä, paitsi kirjailijan uran näkökulmasta on pakko myydä itseään. Se tuntuu vaikealta. Yhdistetyn näkökulmasta ajattelen niin, että minun työni yksi kiinteä osa on vuorovaikutus median kanssa. Me molemmat tarvitsemme toisiamme, joten on järkevää hoitaa tämä niin hyvin kuin pystyy, puhua rehdisti ja pyrkiä kertomaan lajin tarinaa. Pieni laji tarvitsee mediaa ja näkyvyyttä selviytyäkseen. En siis kiusaannu mediasta enkä julkisuudesta, mutta on haastavaa pitää erillään siviili-Petter ja valmentaja-Petter”.

Entä miten avoimuus näkyy ja toimii pienen lajin kansainvälisessä yhteisössä? Miten vahvaa on kollegiaalisuus eri maiden maajoukkuevalmentajien välillä, ja kuinka paljon tehdään yhteistyötä, vaihdetaan tietoja ja kokemuksia? Vaikka voisi kuvitella, että ainakaan tiskirättikohu ei ollut omiaan vahvistamaan kansainvälistä yhteistyötä, muiden maiden valmentajien pysyessä hiljaa kohun yhteydessä, Kukkonen kertoo kansainvälisen yhteistyön olevan luontevaa ja keskustelevansa paljon kollegoidensa kanssa. ”Lajiperhe on pieni, ja aika vähän kuitenkin tiimit vaihtuvat. Osan kollegoista sitä tuntee jo 20 vuoden takaa omalta urheilu-uralta. Ei ne nyt mitään syviä ystävyyssuhteita ole, mutta enemmän kuin hyvänpäivän tuttuja kuitenkin ollaan. Usein kisareissuilla saatetaan hotellissa istahtaa alas ja aulabaarissa jutella oluen äärellä. Joukkueet viettävät kuitenkin aikaa samoissa hotelleissa”. Varsinaisen valmennuksen ja harjoittelun osaltakin on jonkin verran kansainvälistä yhteistyötä. ”Viron Kristian Ilves treenaa Norjan joukkueen kanssa, asuu Norjassa, ja norjalaiset tekevät hänelle mäkipuvutkin. Samoin täällä Suomessa Ylipullin Jukka valmentaa Korean poikaa, joka kulkee suomalaisten mukana leireillä, ja Suomen huolto laittaa myös hänen suksensa”, kertoo itsekin Viron maajoukkuetta vuosina 2007-2012 valmentanut Kukkonen.

Tulevaisuudesta: Riittääkö lumi ja hiihtoniilojen muutoskyky?

Koronakriisin keskellä läpi sinniteltävä kausi 2020-2021 on tuonut aivan uudenlaisia haasteita huippu-urheiluun ja valmentajan työhön. Onko kriisi tarkoittanut pelkkiä ongelmia, vai voisivatko jotkut korona-aikana opitut käytännöt jäädä pysyviksi myös urheilussa? ”Ehkä asioiden tietty joustavuus saattaa jäädä toimintatavaksi. Esimerkiksi palavereja voi aivan hyvin jatkossakin pitää etänä. Toivottavasti ei kuitenkaan jää mitään pöpöpelkoa, eikä kuljeta maskit päässä kriisin jälkeenkin. Ei pelätä elämistä ja viruksia. Ikävintä on ollut ilman yleisöä kilpaileminen. Kyllä sitä toivoisi, että ihmiset tulisivat seuraamaan urheilijoita, ja olisi se normaali avoin meininki. Talviurheilu tarvitsee yleisöä. Toki yhdistetyn kisoissa harvoin mitään suuria yleisömääriä onkaan, jonkin verran toki varsinkin Saksassa, mutta ei siinä määrin kuin mäkikisoissa. Tavallaanhan yhdistetyn väki on jo tottunut tällaiseen hiljaisempaan meininkiin”, Kukkonen arvelee.

Suomessa ei ole enää monina talvina ollut lunta siellä, missä valta- ja jatkuvasti kasvava osa ihmisistä asuu. Eteläisessä Suomessa on yhä vaikeampi harrastaa hiihtoa, ja joukkuelajien suosio kasvaa jatkuvasti lasten ja nuorten keskuudessa. Samaan aikaan samanlaisten ilmastohaasteiden kanssa painiva Norja sen kun porskuttaa ja repii lisää kaulaa muihin talviurheilumaihin. Tuleeko tällaisen miettimisestä koskaan epätoivon hetkeä, että onko tässä mitään järkeä? ”Joo, tulee kyllä, vaikka tämä talvi nyt on vaihteeksi poikkeus. Kyllä sitä miettii, kun oma työ perustuu siihen, että lunta on. Sitä miettii, miten laji pystyy kehittymään muuttuvissa olosuhteissa tai jopa, miten koko lajille käy. Saadaanko me jatkossa tehtyä lunta yhä helpommin, vai tuleeko meidän lajistakin kesälaji? Kilpaillaanko jatkossa lähinnä vuoristossa, miten varmistaa resurssit tähän kaikkeen, ja mitkä ovat muutoksen ympäristövaikutukset? Kyllä eettisiä kysymyksiä mietitään koko ajan, mikä on oikein, mikä väärin?” Kukkonen pohtii.

Tässä yhteydessä ei voi olla pohtimatta sitä, miten suomalainen konservatiivinen hiihtoväki ja -kulttuuri, jossa kaikkea uutta vastustetaan aina ja iankaikkisesti, ylipäätään taipuu tarvittaviin muutoksiin, kehitysaskeliin tai aiemmin puhuttuun kansainvälistymiseen. ”Minunkin mielipide on, että hiihtoväki on konservatiivista, se on suomalainen tyyppivika, johon ei öljynvaihto näytä auttavan”, myöntää Kukkonen suoraan. ”On tosin enenevissä määrin tyyppejä, jotka uskaltavat katsoa ulkomaan rajojen taakse, kun puhutaan valmennuksesta. Hiihto on syvällä suomalaisessa verenperimässä, eikä se ole lähdössä pois, vaikka monet niin väittävät. Tämä talvi näyttää hyvin se, että hiihtäminen kiinnostaa, kun on lunta, eikä tarvitse hiihtää samanmoista ees taas -rinkiä niin kuin uimahallissa. Hiihto nousee uudestaan kasvavien terveys- ja ympäristöihanteiden rinnalla. Kun vaan on lunta, se riittää pitkälle. Ja ihan vähän poliittista peliäkin tarvitaan, että ymmärretään, miten edullista terveysvaikutukset huomioiden kunnille on tuottaa hiihtopalveluita”, linjaa Kukkonen lajinsa näkymiä.

Omat urasuunnitelmat päävalmentajalla ovat selvillä ainakin kevääseen 2022, jolloin miehen nykyinen sopimus hiihtoliiton kanssa päättyy. Ikuisesti ei Kukkonen lupaa kuitenkaan hiihtoliiton toppatakki yllään maailmaa kiertää. Kuluttavasta oravanpyörästä on jossain vaiheessa päästettävä irti. Kymmenen vuoden kuluttua Kukkosen perhe saattaa kuulemma kiertää asuntoautolla vaikka Australiaa. ”Jätkällä on vain yksi elämä, mieti sitä ja elä sen mukaisesti. Kuoleman jälkeisestä harva tietää, joten parempi nauraa ja pitää hauskaa just NYT”, vastaa Pede lakonisesti kysyessämme, mitä hän kaiken tähän asti kertyneen elämänkokemuksen pohjalta sanoisi 14-vuotiaalle itselleen. Viisaita sanoja.


Anssi Kemppi ja Esa Kokkonen, v-tyyli.org – Nordic Sports New Media, team@v-tyyli.org