Rukan upean talvisissa maisemissa käyty maailmancupin avausviikonloppu oli pitkästä aikaa tapahtumamittareilla todellinen alkukauden hiihtokarnevaali. 21 000 katsojaa todisti viikonlopun aikana valitettavan tuttua kisakaavaa: Norja vie, ja muut vikisevät. Kaksi tuikkivaa suomalaistähteä melkein peittävät alleen suomalaisen hiihtourheiluun sadan vuoden aikana kertyneet rakenteelliset ongelmat. Tilanteessa on jotain ristiriitaista. Hiihto on liikuntamuotona suositumpaa kuin kenties koskaan. Samaan aikaan ilmastonmuutos siirtää Suomessa lumirajaa yhä ylemmäs. Median otsikot toistavat samaa tuttua kaavaa. Vakioaiheina vuorottelevat Iivon luistelutekniikka ja hiihtoliiton kärsimät ”tappiot” mäkikisan peruutuksen vuoksi.

Viime keväänä Hiihtoliitto oli otsikoissa ennen kaikkea organisaatiokulttuuriin, -rakenteisiin ja johtamiseen liittyen. Keskusteltiin mille tahansa suurelle organisaatiolle itsestään selvistä asioista: mitkä ovat toiminnanjohtajan ja hallituksen puheenjohtajan roolit ja tehtävät, tehdäänkö tiimityötä, johdetaanko kannustaen, valmentaen, vai miten? Toisaalta juurta jaksain käsiteltiin myös Seefeldin voitelujupakkaa – erikoista episodia, joka paljasti ilmapiiriongelmia. Urheilullisesti katse on ollut tiukasti maajoukkueessa ja sen kärkiurheilijoissa menestys/mitaliodotuksineen. Kun menestystä ei tulekaan odotetusti, syitä haetaan kaikesta mahdollisesta – huollon onnistumisesta yksittäisessä kisassa maajoukkueen sisäiseen ilmapiiriin.

Menestyshullussa maassa on oltu onnekkaita viime vuodet, kun on ollut Krista Pärmäkoski ja Iivo Niskanen. Kaksi varmaa mitalitason urheilijaa. Suhteessa lajin potentiaaliin, olosuhteisiin, perinteisiin ja kiinnostavuuteen, pari mitalihiihtäjää on melkoisen kevyt perusta. Mäkihypyssä oli 2000-luvun alkupuolella sama tilanne. Janne Ahosen ja Matti Hautamäen johdolla kaikki näytti hyvältä. Tuli mitaleja ja maailmancupin osakilpailuvoittoja, mutta samaan aikaan unohdettiin perustyö: uusien harrastajien innostaminen lajiin pariin lajitähtien pr-arvoa ja esikuvapotentiaalia hyödyntäen sekä seuratyön ja olosuhteiden kehittäminen. Hiihdossa on nyt samoja merkkejä. Suomi on lähtökohteisesti samalla viivalla Ruotsin ja jopa Norjankin kanssa siinä, miten talviurheilua voidaan kehittää pitkäjänteisesti ja nostaa nuoria urheilijoita huipulle. Ylivoimaisen hiihtokulttuurin maa Norja menee tunnetusti menojaan. Ruotsissakin pohja on leveämpi, ja myös Venäjällä on viime vuosina nähty nuorten huippuhiihtäjien esiinmarssi.

Tulevaisuustyöhön liittyen Hiihtoliitto käynnisti viime keväänä tyylikkäästi rakennetun Havuttaja-ohjelman. Tavoitteena oli kerätä kuusinumeroinen summa ja vähintään 50 yritystukijaa nuorten hiihtäjien kehittymistä vauhdittamaan. Mukaan pääsi vain 2000 eurolla, ja kumppanuus oli paketoitu hintaan nähden houkuttelevalla tavalla. Hiihtoliiton kesäkuussa valittu uusi toiminnanjohtaja Ismo Hämäläinen myönsi Rukalla, että ohjelmassa ei ole päästy tavoitteisiin. Ohjelman sivuilla saatavilla olevan tuoreimman tiedon perusteella mukaan on saatu vaivaiset kymmenkunta yrityskumppania – samaan aikaan, kun Hiihtoliiton yritysyhteistyö- ja sponsorointiosaamista on ylistetty, ja hiihto noussut silläkin mittarilla maan vetovoimaisimpien urheilulajien joukkoon. Menestyshullussa maassa tähän riittää, kun tulee mitaleja vaikka vain kahdeltakin urheilijalta. Samalla tavoin mäkihyppy kylpi rahassa ja oli Suomen arvostetuin urheilulaji vielä reilut kymmenen vuotta sitten. Samaan aikaan suorituspaikat rapistuivat, ja seuratyö ja kivijalan vahvistaminen unohdettiin.

Suomalaisen hiihdon todelliset kipupisteet ovat siis tiedossa. Ne vaan jäävät menestysnälästä ja toisaalta pettymyksen purkauksista ammentavien otsikoiden alle. Vastikään 100-vuotisjuhlavuottaan viettänyt Suomen Hiihtoliitto on ristiriitainen yhdistysorganisaatio. Huippuhiihdon osalta toiminta täyttää modernin käsitteellisen projektiorganisaation tunnusmerkit: asetetaan kertakäyttöinen tavoite – menestys seuraavissa arvokisoissa – luodaan tälle projektille organisaatio (valmentajat ja urheilijat) sekä allokoidaan resurssit. Resurssien hankkimisessa liiton varainhankintayhtiö kestääkin vertailun mihin toimialaan tahansa.

Mutta, mikä on rakkaan järjestömme hyvinvoinnin tila näiden huippuhiihtoprojektien takana? Ilmastonmuutoksen vaikutuksia hiihdon tulevaisuuteen ei ole osattu tai haluttu juurikaan pohtia. Samaan aikaan Hiihtoliitto on luovuttanut kansalaisten suksilla liikuttamisen roolin Suomen Ladulle. Liiton jäsenseuroista vain muutamat kykenevät houkuttelemaan uusia harrastajia toimintaansa. Lisenssiurheilijoiden määrän kehitys on lievästi sanottuna huolestuttava. Vapaaehtoistoimijoista on huutava pula. Huolimatta siitä, että Hiihtoliittoakin usealla miljoonalla eurolla rahoittava opetus- ja kulttuuriministeriö vaatii tänä päivänä tietoja jäsenmääristä ja toiminnan kansanterveydellisistä vaikutuksista, näyttää jäsenhuollon käsite olevan täysin marginaalissa. Seuratoiminnan kehittämiseen on sentään viime vuosina ohjattu liitossa jonkin verran henkilöstöresursseja.

Mikä on järjestöjohtamisen tila rakkaassa lajiliitossamme? Huippuhiihdon arvokisaprojektit ja niihin liittyvä varainhankinta hallitsee diskurssia. Onkin syytä kysyä mikä on Hiihtoliiton ja koko suomalaisen hiihdon arvopohja? Osa liiton toimijoista on perustellusti vaatinut esimerkiksi jäsenmaksun määräytymisperusteiden uudistamista. Jos liiton seuroiltaan keräämä jäsenmaksu olisi esimerkiksi 10 euroa/seuran jäsen, saataisiin jäsenmaksutuloilla merkittävä resurssi tällä hetkellä vähemmällä huomiolla olevan vapaaehtois- ja seuratoiminnan kehittämiseen.

Hiihtoliiton strategiassa tulevaisuustyön merkitys on huomioitu kohtuullisen hyvin. Ilmastoasioiden osalta avauksia ja painotuksia saa taas hakea suurennuslasin kanssa. Martti Jylhä on ollut tässä teemassa lajin suuri yksinäinen äänitorvi, josta isoimpienkin hiihtotähtien soisi ottavan esimerkkiä. Lajin tulevaisuutta halutaan rakentaa nuoriin urheilijoihin ja seuratyöhön satsaamalla. Ismo Hämäläinen kuvaili Rukalla tulevaisuustyön merkitystä vakuuttavasti. Hän ymmärtää ison kuvan erinomaisesti, tunteen lajin, seurat ja laji-ihmiset – eikä vain Suomessa. Johtajakokemustakin löytyy. Viime kauden jälkeen liitto uudisti organisaatiorakennettaan ja avainhenkilöiden roolituksia. Ne saivat Rukalla jututetuilta hiihtäjiltä ja liiton väeltä pelkkää kiitosta. Hämäläinen itse on pysytellyt taustalla, lähes näkymättömissä. Sama koskee joukkueenjohtajan rooliin siirtynyttä Matti Haavistoa. Kaikki vaikuttavat olevan tyytyväisiä.

Ulospäin tilanne näyttää liiankin seesteiseltä. Johtajuutta on jaettu, ja kaikille riittääkin työsarkaa, mutta johtajuus ei näy. Otsikot, fokus ja rahoituksen perusta ovat edelleen tiukasti vain Pärmäkosken ja Niskasen varassa. Heidän hyvä menestyksensä Rukalla jätti ison kuvan ongelmat vieläkin vahvemmin taka-alalle. Organisaatiouudistuksilla on vain siistitty latvaa. Runko ja juuret ovat edelleen heikot.

Juuri tätä juttua kirjoitettaessa Hiihtoliitto tiedotti käynnissä olevasta brändiuudistuksestaan seuraavasti: ”Suomen Hiihtoliitossa on meneillään brändin kirkastusprosessi. Työn tavoitteena on päivittää hiihtolajeihin liittyvät mielikuvat, saada lisää osallistujia seuratoimintaan ja tapahtumiin sekä innostaa erityisesti lapsia ja nuoria hiihtolajien pariin. Brändin päivitystyötä tehdään yhteistyössä Avidlyn kanssa.”

Lumilajit voivat saada kansan liikkeelle, mutta siihen tarvitaan nyt aivan muunlaisia eväitä ja toimenpiteitä kuin pr-toimisto. Markkinatemppujen sijaan suomalainen hiihtourheilu tarvitsee tukea ruohonjuuritason vapaaehtoiseen seuratyöhön. On aika kääriä hiihtohaalarin hihat ja alkaa hommiin.

Esa Kokkonen ja Anssi Kemppi

V-tyyli.org – Nordic Sports New Media
team@v-tyyli.org