Luomme tulevaisuusmuistelumenetelmää käyttäen ja Ruka Nordicissa 2018 tehtyjen haastattelujen perusteella katsauksen vuoteen 2028: Miten hiihtoväki on reagoinut ilmastonmuutokseen?

Eletään loppuvuotta 2028. Kuten useana viime vuonna tätä ennen, hiihtokauden alku on ollut hankala lumen puutteen takia. Varsinaisissa lumisissa talvimaisemissa ei tälläkään kaudella kisata montaakaan hiihtokilpailua. Pohjoismaiden ja muut pohjoiset hiihtokeskukset ovat vielä hyvässä asemassa. Muualla on jo lopetettu hinkkaamasta lyhyitä sohjoisia lenkkejä vihreän kesäisissä maisemissa. Mitä hiihtolajien parissa on tehty viimeisen kymmenen vuoden aikana – sen jälkeen, kun syksyllä 2018 hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPCC:n synkän raportin myötä ilmastoasioihin oli tartuttu aktiivisesti eri tasoilla. Onko osallistuttu aktiivisesti ilmastotyöhön, onko reagoitu pakon edessä ja muutettu hiihtolajien kilpailukalentereita, -muotoja ja harjoittelua? Onko kenties rakennettu rullahiihtobaanoja ja kehitetty kesäkilpailutoimintaa? Jo kymmenen vuotta sitten hiihtokausi 2018-2019 oli pyörähtänyt käyntiin 60 vuoteen heikoimmissa, lumettomissa, olosuhteissa Rukalla, ja sama on toistunut muutaman kerran sen jälkeen 2020-luvulla.

Hiihtoliiton kaltaisen urheiluliiton arki oli jo parin vuosikymmenen ajan selviytymistä kuukausi kerrallaan pienen kassan varassa. Suomalainen valtavirran (klikki)urheilujournalismi oli muokannut hiihtoon liittyvän uutiskäsityksen uusiksi. Huono uutinen oli hyvä uutinen. Ja oikeastaan niitä Iivo Niskasen, Krista Pärmäkosken ja muutaman muun mitaleja lukuun ottamatta muita uutisia ei sitten juuri ollutkaan. Jossakin määrin onkin näin jälkeenpäin ymmärrettävää, että tällaisessa tilanteessa ilmastonmuutos ja sitä vastaan taistelu eivät missään vaiheessa nousseet ensimmäisenä agendalle. Ilmastonmuutoksen aiheuttamat haasteet olivat hiihtolajien kannalta kuitenkin niin mullistavia, että niihin oli syytä alkaa reagoida – sekä aktiivisella osallistumisella ja aloitteellisuudella ilmastonmuutosta vastaan taistelussa että koko lajin harrastus-, harjoittelu- ja kilpailutoiminnan perusteiden ja rakenteiden uudistamisella. Hiihtoliitto oli teettänyt vuonna 2009 tutkimuksen ilmastonmuutoksen vaikutuksista talviurheiluun. Hieno avaus, mutta sen jälkeen olikin kymmenen vuotta hiljaisempaa – ennen kuin ilmastonmuutoksen vakavuus sekä merkit siitä toden teolla löivät naamalle jokaista hiihtoniiloa.

Talviurheilu- ja hiihtoväki oli ilmastokeskustelussa pitkään yllättävän passiivinen. Syksyn 2018 aktiivisen yleisen ilmastokeskustelun hashtag-listoille nousivat hiihtopiireistä lähinnä vain Martti Jylhän muutamat blogikirjoitukset. Ilmastonmuutos ei vaikuta minkään muun urheilumuodon edellytyksiin niin paljon kuin hiihtolajien. Hiihtolajit kaikissa muodoissaan edustavat lumen ja talven riemuja ja hyvinvointivaikutuksia parhaimmillaan. Tätä taustaa vasten hiihtoväen ilmastohiljaisuus oli todella erikoista. Pohjoismaisissa lajeissa perinteet ovat vahvoja. Voidaan puhua konservatiivisuudestakin. Lajien teknisiin muutoksiin ja uusien lajien nousun tuomaan muutokseen reagoidaan hitaasti. Paradoksaalisesti Suomessa on kautta aikojen tehty lukuisia pohjoismaisten hiihtolajien innovaatioita – jotka maan oma hiihtoväki on omaksunut viimeisten joukossa. Mitä suutarin lapsista sanotaankaan…

Muutos oli kuitenkin väistämätön – ja muutoksen airueina toimivat jälleen lajiliiton ulkopuoliset tahot. Rullahiihto liukui lumella lykkimisen rinnalle vain muutaman vuoden aikana. Mäkihypyn kesä-gp nousi tv-lajiksi, ja talvinen mäkihyppy oli vain muutamien vuosittaisten kilpailujen kautta koettavaa erikoisherkkua. Suomen latu ja yksityiset liikunta-alan yrittäjät tekivät rullahiihdosta kesälajin samalla kun hiihtoliitto keskittyi omaan taloudelliseen selviytymistaisteluunsa. Koettiin yhdenlainen historian loppu ja yhden lajin evoluution päätepiste. Kaiken kurjuuden keskellä ja lopun puolivälin häämöttäessä pilkisti kuitenkin uuden lajikulttuurin alku. Savijaloilla seissyt lajiliitto loi nahkansa ja uudisti perusteellisen arvokeskustelun kautta sääntöjensä tarkoituspykälän. Kilpaurheilun lisäksi Hiihtoliitto vihdoin ymmärsi korjata savijalkansa. Seuratoimintaa tuettiin Veikkauksen tuotoista myönnetyillä avustuksilla ja liitto otti tehtäväkseen myös terveyden edistämisen. Yhä useampi 1,3 miljoonasta tuki- ja liikuntaelinten ongelmista kärsivästä suomalaisesta löysi myös kesäisen suksella liukumisen riemun, ja talvisin Lapin junat täyttyivät hiihtoturisteista. Myös lentoverollisille suorille Lapin lennoille riitti varakkaita ja once in a lifetime -turisteja ympäri maailmaa.

Lumellakin tosiaan hiihdettiin, mutta lumikisakaudet lyhenivät. Pohjois-Suomen hiihtokeskukset ja Kuopion Puijo vahvistivat asemaansa talvihiihdon ja mäkihypyn kansainvälisinä kilpailukeskuksina. Vuokatista kehittyi johtava talviurheilun harjoittelukeskus. Suomalaisen innovaatio-osaamisen avulla lajiväki kehitti myös ratkaisuja ilmastonmuutoksen myötä lisääntyneiden vaikeiden tuuliolosuhteiden hallintaan. Hiihtoliiton talous ei enää romahtanut yksittäisten tuulen takia peruttujen kisojen takia. Keinotekoisia ja ympäristövaikutuksiltaan haitallisia keino- ja säilölumikisoja kapeine, pehmeine ja vaarallisine baanoineen ei enää nähty maailmacupissa. Kilpailut käytiin aidoissa talviolosuhteissa Pohjois-Euroopassa, Pohjois-Amerikassa ja Aasiassa. Hiihdossa alkoi uusi aika. Tunnelin päässä kajasti valoa.

Ruka Nordic 2028 saatiin kuin saatiinkin käydä talvisissa maisemissa. Kisa oli siirretty joulukuun alkuun joitakin vuosia sitten. Lumikisakausi jatkui tiiviiseen tahtiin pohjoisissa kilpailukeskuksissa aina helmikuulle saakka. Kesäkuussa 2029 pyörähti käyntiin kesäkilpailukausi.

Esa Kokkonen ja Anssi Kemppi

V-tyyli.org – Nordic Sports New Media
team@v-tyyli.org