Sveitsi on kaunis mutta kallis maa ja siellä tehdään upeita hyppyrimäkiä. V-tyylin vierailu Engelbergin maailmancupissa sai myös pohtimaan kansallisia kulttuurieroja ja urheilijan paineita. Ajatus lensi aina vuoteen 1995 ja Mika Laitisen legendaariseen haastattelukommenttiin.

Ensimmäistä kertaa Sveitsin Engelbergiin saapuva matkailija ei voi välttyä wau-efektiltä, kun noin 10 asteen kulmassa ylöspäin nilkuttava juna vihdoin puhkaisee tunnelin suun ja eteen avautuu Titlis-vuoren juurelle rakentunut Engelbergin kaupunki. Kaupunkia ympäröivien vuorten jylhyys saa suomalaisen talviurheilun ystävän hetkeksi haukkomaan henkeään. Viikonloppu Engelbergissä olisi tiivis – kahden päivän aikana kaksi maailmancup-kisaa uudistetusta HS 140 m mäestä. Mutta niin kiire ei saisi olla, etteikö suomalainen talviurheiluniilo ehtisi käydä 3050m korkeudelle merenpinnasta kohoavan Titlis-vuoren huipulla, jonne matka kestää 35 minuuttia ja viimeinen osio matkataan maailman ensimmäisellä pyörivällä hissillä! Kun korkeuksista palataan takaisin Engelbergiin, on aika tutustua kaupungin uudistettuun hyppyrimäkeen. Sveitsissä osataan satsata talviurheilupuitteisiin! 3,2 miljoonalla frangilla on saatu aikaan kaunis ja hyppääjille mieleinen hyppyrimäki.
Suomen joukkue oli Engelbergin maailmancup-viikonlopuksi kutistunut pienimmäksi mahdolliseksi. Matkaan oli lähtenyt pelkästään Ville Larinto yhdessä päävalmentaja Mitterin ja fysioterapeutin kanssa. Turvallisuudentunnetta lisäsi myös sponsorin Suomeen rekisteröity pakettiauto. Larinnon saalis viikonlopun kahdesta kilpailusta jäi – jälleen – niin kovin vaisuksi. Lauantaina 42. sija ja sunnuntaina peräti karsiutuminen koko kisasta. ”ylimääräinen nytkäytys pitää ponnistusvaiheessa saada pois” –totesi Ville vielä lauantaina. Seuraavana aamuna karsinnassa korjausliikkeet päättyivät sitten karsintaan, jossa Larinto jäi ilman paikkaa päivän kilpailussa. Kuitenkin karsintahyppyynsä Ville sai yhden parhaista tuuliraoista totesi myös Engelbergin maailmancupin tekinisenä asiantuntijana toiminut Suomen Mika Jukkara. ”Jostain syystä Larinnon hyppy jatkuvasti kaatui liikaa eteen.” Päävalmentaja Mitterillä riittää siis työsarkaa.
Mutta entä jos ongelma onkin henkisellä puolella? Ville itsekin totesi v-tyylille, että ”onhan täällä orpo olo yksin. Vaikka samanlaistahan se oli jo viime kaudella”. Oli silmin nähden havaittavissa, että Larinto kärsi yksin kisaamisesta ja joukkuekavereiden poissaolosta.
Mäkihyppy on sosiaalinen laji vaikka tornista yksi kerrallaan alas tullaankin. Yhdessä harjoitellaan, yhdessä kilpaillaan ja yhdessä käydään läpi sekä voiton että tappion tunneskaala. Tätä voimavaraa ei Suomella nyt ole käytössään. Oli jotenkin lohduttoman näköistä kävellä kadulla ja katsella kun Ville Larinto verryttelee ennen sunnuntain karsintaa hotellin parkkipaikalla vain päävalmentaja Mitter seuranaan.
Yleisellä kansallisella asenneilmapiirillä ja mediallakin on oma vaikutuksensa henkisiin kuormitustekijöihin. Slovenian ja Saksan hyppääjät istuivat niin Rukalla kuin Engelbergissäkin illalla kapakassa oluttuoppi edessään ja iloinen hymy kasvoillaan. Samaan aikaan suomalaiset jurnuttivat majapaikassaan. Iltapäivälehtien nettiotsikoiden klikkaustenjahtaajien ja moraalinvartijoiden pelossa ei taida Suomesta löytyä talviurheilijaa, joka uskaltaisi liittyä kansainvälisten urheilijakollegoidensa seuraan oluelle kisan jälkeen. Pelkkä epäilys, että asia todella olisi näin, on todella masentava.
Niin, miten se marsun kanssa puuhastelu tähän liittyy? Thunder Bayn normaalimäen pronssimitalisti Mika Laitisen kommentti tv-haastattelijalle kuvaa sitä viattomuuden aikaa, jota niin media kuin urheilijatkin elivät vielä 20 vuotta sitten. Marsun kanssa puuhastelun ja tietokonneella pellaamisen jälkeen oli vielä aikaa viettää yhteistä aikaa joukkuekavereiden kanssa myös illalla – ja tulla sen jälkeen mitalit kaulassa kisoista kotiin. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin – hiljennymme joulun viettoon. Talviurheilun ystävän kissanpäivät odottavat heti joulun jälkeen, kun sekä tour de ski että mäkiviikko pyörähtävät käyntiin.
Anssi Kemppi