Tietokirjailija Markku Turunen käsittelee erinomaisessa teoksessaan ”Pitkä latu – legenda suksesta (Maahenki 2015) suksen ja hiihtämisen kulttuurihistoriallista merkitystä Suomessa.  Suksi ja lumella liikkuminen on kautta vuosisatojen ollut suorastaan elämän edellytys eränkäyntiin ja kalastukseen perustuvassa esiteollisen ajan Suomessa. Suomalaisten sodankäynnin myyttiset sankarit, kaukopartiomiehet olivat viime sotiemme tarunhohtoisia hiihtosankareita.  Toisaalta viimeiset 15 vuotta ovat olleet suomalaiselle hiihdolle muutamaa valonpilkahdusta lukuun ottamatta nöyryyttäviä.  Lahden vuoden 2001 joukkokäryt tekivät kilpahiihdosta suuren yleisön silmissä likaista ja epäeettistä, farmakologiaa. Samaan aikaan ilmastonmuutos on lyhentänyt Etelä-Suomen talvia. Lasten liikuttajana salibandy on syrjäyttänyt sivakoinnin.  Hiihdosta on suhteellisen lyhyessä ajassa tullut vanhanaikainen, suljetun Kekkoslovakian aikakauden muinaisjäänne, joka ei mahdu edes koulujen uuden opetussuunnitelman kohtaan ”entisajan ilmiöt”.

Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista seurata uutisointia ja julkista keskustelua norjalaishiihtäjien dopingkohujen ollessa kuumimmillaan.  Samalla on hyvä pohtia mikä lienee suksen merkitys tänään hiihdon alkukodissa Norjassa? Hengenahdistus ja rohtuneet huulet olisivat missä tahansa muussa maassa tai urheilulajissa herättäneet hilpeyden ja säälin sekaista raivoa ja johtaneet useiden vuosien pituisiin kilpailukieltoihin.  Norjassa kuitenkin ensin Martin Sundbyn sallitut rajat ylittänyt astmalääkitys ja nyt Therese Johaugin rikkoutuneiden huulten limakalvoilta elimistöön vahingossa imeytynyt anabolinen steroidi nimeltä klosteroli ovat aikaansaaneet reaktion, jota kannattaisi tutkia sosiaalipsykologisena ilmiönä.

Näyttää siltä, että huippu-urheiluna hiihdolla on Norjassa itseisarvo kun taas hiihdolla ja kaikella huippu-urheilulla Suomessa on vain välinearvoa.  Jos tämä tulkinta on oikea, ei tarvitse ihmetellä sitä kuinka eri tavalla huippuhiihtäjien käryihin suhtaudutaan Suomessa ja Norjassa.

Norjan suurin sanomalehti Verdens Gang teki Johaugin positiivisen testituloksen tultua julki kyselytutkimuksen, joka selvitti Norjan kansan näkemyksiä dopingkohusta ja dopingista Norjassa. Tulosten mukaan suuri osa norjalaisista uskoo siihen, ettei klosterolikäry johtunut systemaattisesta dopingista vaan kyseessä oli maajoukkueen lääkärin virhe. Yli 35% vastaajista oli sitä mieltä, ettei Therese Johaugilla ollut mitään osuutta tapahtuneeseen.

”Norjalaisten menestys hiihtolajeissa on viime vuosina ollut tyrmäävää eivätkä he ole kärynneet dopingtesteissä. Tosin norjalaiset ovat kärsineet pahoin kylmien ilmojen aiheuttamasta rasitusastmasta, minkä vuoksi he ovat nauttineet poikkeuksellisen paljon hapenottokykyä lisääviä astmalääkkeitä. Myös epoa ja kasvuhormoneja voidaan käyttää säännösteltyinä mikroannoksina ja testit suorittaa niin, että Kansainvälinen hiihtoliitto saa vastakin arvokasta tukea rikkailta norjalaisilta. Tämä on tietenkin vain kateellisten suomalaisten arvailua”.  Myös nämä enteelliset sanat löytyvät Markku Turusen teoksesta.

Pohjoismaat ovat keskenään melkoisen homogeeninen maaryhmä. Pohjoismaiset hiihtolajit – kansanliikunnasta huippu-urheiluun – on yksi yhdistävä kulttuurinen elementti. Huippuhiihdon dopingkohut Suomessa 2001 ja Norjassa nyt 2016 kertovat kuitenkin hyvin erilaisesta urheilukulttuurista. Lahden dopingskandaalista muodostui Suomeen todellinen kansallinen tragedia, jonka kestolla ja synkillä ja surullisillakin seurauksilla ei tuntunut olevan mitään rajaa. Toivotaan, että Kari-Pekka Kyrön vapautuminen toimitsijakiellosta syyskuussa 2016 (!) on lopullinen päätepiste Lahti 2001 -tarinalle.

Suomea ja sen huippu-urheilujärjestelmää ei voi ainakaan syyttää omien ongelmien ja dopingkohujen painamisesta villaisella. Lahdessa toimittiin ripeästi joukkotestauksineen, ja media aloitti 15 vuotta kestäneen revittelyn välittömästi. Koko lajin päälle heitettiin sellainen määrä lokaa, jolle on vaikea löytää vertailukohtaa muiden lajien dopingkäryistä Suomessa tai muissakaan maissa. Aivan Lahti-kohun alussa oli toki havaittavissa pieni hetki norjalaismaista kieltämistä ja sokeaa uskoa suurimpiin hiihtosankareihimme ja legendoihimme – ”Myllylä on ainakin puhdas”- ja ”Kirvesniemi ei voi ainakaan kärytä” -kommentteineen. Onneksi myös huumorille jäi edes vähän tilaa asian käsittelyssä baarien Hemohes-drinkkeineen. Norjasta tuskin tullaan kuulemaan dopinghuulirasvavitsejä.

Suomalainen ja norjalainen tapa käsitellä hiihdon dopingtapauksia ovat siis melkoisia ääripäitä – tämän päivän suomalaisen keskustelukulttuurin muotitermiä käyttäen. Molemmat ääripäät ovat yhtä vahingollisia itse lajille ja urheilukulttuurille. Doping on iso ongelma lähes kaikessa huippu-urheilussa, kestävyyslajeissa erityisesti. Sitä vastaan taisteleminen on vaikea tehtävä, mutta ei mahdoton. Eri foorumeilla käytävässä huippu-urheilukeskustelussa aina silloin tällöin esitetyt heitot dopingin sallimisesta tai omista sarjoista dopingin käyttäjille eivät edistä urheilun asemaa ja asiaa millään tavalla. Huippunimien jääminen kiinni testeissä on aina ennen kaikkea hyvä uutinen. Se kertoo, että testijärjestelmät toimivat ainakin jollakin tavalla, eivätkä kovimmatkaan tähdet ole erityisasemassa.

Kansainvälistä hiihtourheilua viime vuodet täysin suvereenisti hallinneelle ja ainakin penkkiurheilijoiden jatkuvien dopingepäilyjen kohteena olleelle Norjalle tämän kesän ja syksyn dopingkohut olivat tuhannen taalan paikka tehdä iso palvelus kansainväliselle hiihdolle ja sen maineelle. Valitettavasti Norja jätti tämän paikan käyttämättä. Sitä ei enää pelasta vasta 19. lokakuuta Johaugille määrätty kahden kuukauden väliaikainen kilpailukielto. Sundbyn astmalääketapaus ja sitä seuranneet tiedot laajemmasta astmalääkkeiden käytöstä Norjan hiihdossa olivat jo iso uutispommi hiihtourheilussa, mutta norjalaiset onnistuivat vaimentamaan kohun, ja taas uusi norjalaisen ylivoiman ”pilaama” kansainvälinen hiihtokausi oli valmis alkamaan tavalliseen tapaan.

Johaugin, lajin kaikkein kirkkaimman tähden, käry olikin jo monta astetta isompi uutispommi. Käry anabolisesta steroidista – olipa tapauksen tausta mikä tahansa, käry on selvä ja aineen käyttö myönnetty. Norjalainen vitkuttelu ja lääkärien syyllistäminen – isolla julkisella tuella pönkitettynä – aiheutti ison tahran koko hiihtourheilulle. Peittelyn ja selittelyn sijaan tiukka ja nopea reagointi, FISin informointi, testausjärjestelmän perkaaminen ja tuulettaminen ja avoin keskustelu olisivat parantaneet kansainvälisen hiihdon mainetta ja pitkällä tähtäimellä sen kiinnostavuutta myös sponsoreiden näkökulmasta. Nyt kävi päinvastoin.

Lahti 2001 -tapauksessa Suomi rypi ja revitteli pitkän kaavan mukaan koko lajin henkihieveriin. Johaug- ja Sundby-tapauksissa Norja yrittää tehdä saman vaikenemalla. Kuvaan hyvin sopien ja sattuman oikkuna Kari-Pekka Kyrön 15 vuoden toimitsijakielto kumottiin lähes samaan aikaan syyskuussa, kun Johaug antoi positiivisen näytteen Oslossa.

Heinäkuussa julkistettu McLaren-raportti oli tylyä kertomaa venäläisestä valtiojohtoisesta dopingjärjestelmästä ja testimanipuloinnista Sotshin kisoissa. Vastaavaa on tapahtunut ennenkin ja tapahtunee jatkossakin keskusjohtoisissa, ei-avoimissa ja epädemokraatisissa yhteiskunnissa. Pohjoismaiseen valtiojohtoiseen dopingjärjestelmään on vaikea kenenkään uskoa. V-tyyli keskusteli kesällä hiihdosta ja dopingista norjalaisten vieraidensa kanssa, iloisen pohjoismaisen yhteistyön hengessä. Norjalaisvieraat heittivät, että onhan se toki hassua, että Venäjä on jäänyt kiinni valtiojohtoisesta dopingjärjestelmästä ja testimanipuloinnista, mutta silti venäläisillä hiihtäjillä ei ole ollut mitään mahdollisuuksia norjalaisia vastaan.

Anssi Kemppi (@anskem) ja Esa Kokkonen (@KokkonenEsa)
V-tyyli – Nordic Sports New Media