Tänä viikonloppuna on taas ollut hienoa seurata Vikersundin lentomäkikisoja. Totta kai se kirpaisee ja tuntuu käsittämättömältä, etteivät suomalaiset tällä hetkellä edes osallistu maailmancupin kisoihin, mutta tässä tilanteessa ratkaisu on aivan oikea. Janne Happosen 240 metrin Suomen ennätyshypystä Vikersundissa on näkökulmasta riippuen aikaa vain tai jo viisi vuotta. Sellaisesta lääketieteellisestä ihmeestä tai ihmisen varaosista lienee turha haaveilla, joilla Janne saataisiin vielä mukaan Suomen mäkihypyn pelastustalkoisiin. Janne ilmeisesti hyppelee omaksi ilokseen Kuopiossa ja osallistuu junioreiden valmentamiseen, jossa roolissa hän voi joka tapauksessa antaa ison panoksen suomimäkihypyn nostamiseen.

Viikonloppuna on tullut seurattua myös Falunin maailmancuphiihtoja. Falunin hiihtostadionilla tyhjänpanttina töröttävät uudenkarheat hyppyrimäet tuovat mieleen pelottavan Ruotsi-vertailun. Maan, josta mäkihyppy on käytännössä loppunut kokonaan – V-tyylin isän (respect), Jan Boklövin, tämänviikkoisesta 15 metrin mäessä tehdystä comebackista huolimatta. Totta puhuen, Ruotsi-vertailut ovat toki täysin turhia. Suomella on vielä kaikki edellytykset nousta muutamassa vuodessa takaisin kovien mäkihyppymaiden joukkoon.

Edellisessä V-tyyli –blogissa V-tyylin Anssi Kemppi hahmotteli lajin perustyön näkymiä ja mahdollisuuksia – juniorivalmennuksesta lajin harrastajapohjan turvaamisen perusinfraan eli suurten mäkikeskusten ympärillä olevaan riittävään määrään pikkumäkiä. Käännetään tässä katse ylätasolle, isoihin mäkiin, nykykärkihyppääjiin, maajoukkueen valmentajaan, Kojonkoskeen ja Lahden MM-kisoihin.

Aloitetaan Lahdesta. MM-kisoihin on enää vuosi aikaa, joten siihen mennessä ei ole enää ihmeitä tehtävissä. Valitettavasti näin. Ruotimatta ja manailematta sen enempää syitä Suomen mäkihypyn romahdukseen, on uskomatonta, että noin 15 vuoden välein saatavien kotikisojen tuomaa pr-mahdollisuuttakaan ei ole osattu käyttää hyväksi. Mäkihyppy on ollut aivan viime vuosiin saakka Suomen seuratuimpia ja arvostetuimpia urheilulajeja (jopa se kaikkein pidetyin). Laji on ollut tasaisessa nousussa maailmalla, ja tällä hetkellä esimerkiksi seuratuin talviurheilulaji Saksassa.

Vikersundin kisoja, ja mitä tahansa muuta maailmancuposakilpailua seuratessa ei voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, miten totaalisesti olemme pudonneet kelkasta myös lajin varsinaisten päänäyttämöiden, hyppyrimäkien ja stadionolosuhteiden osalta. Suomen kaikki mc-mäet stadioneineen erottuvat joukosta, mutta eivät edukseen. Yhtä vanhanaikaisia mäkiä ja heikkoja katsomo-olosuhteita ei taida löytyä enää mistään muualta – Ruotsistakaan. Maalaillaanpa tässä nyt hieman. Olisiko voinut käydä niinkin, että ensi viikolla Lahden MM-esikisoissa korkattaisiin Lahden uusi ja uljas suurmäki. Se toimisi samalla myös Lahden ykkösmatkailunähtävyytenä tornin huipulla olevine ravintoloineen ja muine palveluineen. Ymmärrän, että tällaisia visioita on helppo maalailla blogikirjoituksessa, ja että Suomen viime vuosien taloustilanteessa monet huomattavasti tärkeämmätkin investoinnit ovat jääneet tekemättä. Maalailenpa siitäkin huolimatta. Urheiluinfraan satsataan joka tapauksessa koko ajan, ja Lahden uuden suurmäen osalta kyse voisi olla myös muustakin kuin hyppyrimäestä. Sama koskee Puijoa ja Rukaa. On käsittämätöntä, että kisat ovat olleet vaakalaudalla ja jäähyllä kisapaikkojen perusinfran puutteiden takia. Voisiko Kuopio-Tahko tarjota huippupuitteet seuraaville MM-kotikisoille 2020-luvun loppupuolella?

Vaikka Lahti 2017 on mäkihypylle enää vain pieni lyhyen tähtäimen pr-mahdollisuus, ei sen enempää, sekin kannattaa käyttää täysipainoisesti hyväksi. Nykykärkihyppääjistä (Ahonen, Larinto, Määttä, Asikainen, Olli) ja lupaavimmista junioreista (Kytösaho, Alamommo) saadaan kasaan ihan ok joukkue, kun toimeen ryhdytään nyt välittömästi. Se edellyttää kovan luokan ulkomaisen valmentajan palkkaamista ja kovaa sitoutumista ja satsausta hyppääjiltä tarvittavien muutosten aikaansaamiseksi – olipa sitten kyse vaikka useiden viikkojen leirijaksoista uuden valmentajan kotimaassa. Jääminen aina yksin ”kotiin harjoittelemaan” tutussa ja turvallisessa ympäristössä ja vanhanaikaisissa mäissä ei taida enää riittää tai toimia ylipäätään muutenkaan. Enkä vähättelisi yhtään Toni Niemisenkään paluun mahdollisuuksia. Pelkässä pr-mielessä paluu oli upea juttu, mutta mikä mielenkiintoisinta, Toni näyttää olevan tosissaan. Kutkuttaa ajatus, mitä uusi rennompi mäkihyppääjä Toni Nieminen voisikaan saada aikaan. Uskallan heittää tässä veikkauksen, että Toni kuuluu Suomen Lahden MM-kisajoukkueeseen. Isot tsempit ja propsit Tonille.

Päätetään juttu aivan terävimpään kärkeen eli Suomen Olympiakomitean huippu-urheiluyksikön johtajaan Mika Kojonkoskeen. Se, että Suomen urheiluelämän ykkösvaikuttajan tehtävään on tultu mäkivalmennusmeriitein, kertoo hienoa kieltä lajin merkityksestä ja arvostuksesta Suomessa. Toki on jopa surkuhupaisaa, että Kojonkosken tähänastinen kausi Suomen huippu-urheilujohtajana sattuu osumaan ajallisesti lähes täydellisesti yhteen Suomen mäkihypyn syöksykierteen kanssa. Syy ei tietenkään ole Kojonkosken, vaikka toki on myönnettävä, että hän ollut yllättävän hiljaa mäkihypyn tilanteesta. Kyse ei voi olla siitä, että oma vanha laji ei tietenkään saa viedä huomiota muilta lajeilta. Nämä pohdinnat tekee tyhjiksi jo se, että Kojonkoski on pyrkinyt ja tullut valituksi FIS:n mäkikomitean puheenjohtajaksi vuoden 2015 alkupuolella. Vihdoin ja viimein, tämän vuoden tammikuussa, Kojonkoski otti kantaa mäkimaajoukkueen valmentajatilanteeseen ja lupaili uutisia helmikuussa. Odottelemme uutisia äärimmäisen suurella mielenkiinnolla.

Esa Kokkonen, V-tyyli team