Eilen, 30.1. olin suunnitellut katselevani Tampereen Hervannassa Lidl -cupin kisaa. Paikalla olisi nähnyt joukon iloisia ja punaposkisia mäkihypyn ja  yhdistetyn tulevaisuuden toivoja tositoimissa. Sen sijaan vietin aikaani kotona, ensin sohvalla sm-hiihtoja katsoen ja heti perään icebugit jalassa kadonnutta pohjakuntoa etsien Riihimäen liukkailla kaduilla.

Luonto siis oli jälleen vihamielinen meitä talviurheilun ystäviä kohtaan – niinkuin on ollut jo viimeiset kolme vuotta, ainakin täällä Pori-Tampere linjan eteläpuolella. Mm. oma poikani kuuluu siihen vuosikertaan, joka ei ole elämässään vielä kertaakaan välttämättä kokenut hiihtämisen riemua todellisen talven keskellä. Pessimisti ei pety – sanoo vanhan kansan viisaus. Pitäisi siis jatkaa kiroilua ja todeta, että tätä tämä on. Lopun puoliväli on ylitetty. Talvi voidaan poistaa vuodenaikojen luettelosta. Suomalaiset hiihtäkööt jatkossa enää urheilumuseon arkistofilmeissä. Turha lähettää niitä hyppääjiäkään sinne maailmalle veikkausvoittorahoja tuhlaamaan. Internetin keskustelupalstan kommenttien perusteella olisikin parasta noudattaa Toni Niemisen v 2004 esimerkkiä: polttaa mäkisukset tarpeettomina olutta hörppien. Eihän meillä ole lunta sen enempää kuin harrastajiakaan.

Mutta, tiedättekös! Minä ajattelin kääntää horisonttini aivan epäsuomalaiseen asentoon ja katsoa talviurheilumme ja erityisesti mäkihypyn tilaa täynnä iloista optimismia. Mitä siitä jos muutama viime talvi on ollut vähäluminen. Ski-passin lunastaneita hyppääjiä on valitettavan vähän eikä eliittihyppääjiemme vire maailman cupissakaan ole ollut mistään kotoisin – siellä huonon ja katastrofaalisen välillä ovat ainakin tulokset olleet. Silti, näen paljon hyviä merkkejä ilmassa. Väitän, että mäkihyppy kiinnostaa edelleen. normaalimäen sm-kisa 30.1. illalla houkutteli ison yleisömäärän katsojia, joista ainakin osa oli paikalla todistamassa Toni Niemisen paluuta. Ei ole vääriä syitä kiinnostua kiinnostua mäkihypystä.  Sitäpaitsi, hyvinhän se Toni hyppäsi! Omalla paluuprojektillaan Toni on osaltaan palauttanut positiivista puhetta tähän jaloon lajiin ja lisännyt myös median ja sitä kautta suuren  yleisön kiinnostusta. Samaan aikaan Andreas Alamommo ja Niko Kytösaho (paranemista Nikolle! toivottavasti jalka ei vääntynyt tänään suurmäessä pahasti)  ovat oikeasti ikäluokassaan maailmanluokkaa. He tulevat vielä napsimaan paljon maailman cupin pisteitä ja arvokisamitaleja (sanokaa minun sanoneen). Ja kyllä se Jannekin sieltä vielä tulee ja näyttää närhen munat…

Entä sitten lajin iso kuva? Väitän että jotain hyvää kuplii pinnan alla (bubbling under -sanoisi engelsmanni). Aktiiviset. lajista kiinnostuneet vanhemmat on löydettävä voimavarana, sillä sitä he ovat. Hiihtoliiton on pidettävä strategiatyöpaja/rukaseminaari jos toinenkin ja niissä löydettävä keinot luoda rakenteet, jotka mahdollistavat uusien harrastajien ohjautumisen ja PYSYMISEN lajin parissa. Nyt pitää avata silmät ja ottaa oppia muilta lajeilta siinä miten niissä on löydetty uusia vapaaehtoisia valmentajiksi, tuomareiksi ja muihin tehtäviin. Myös mäkihypyssä valmentajakoulutusta pitää uudistaa. On houkuteltava myös vanhemmat ilman lajitaustaa erilaisiin ohjaus- ja valmennustehtäviin. 5-7 -vuotiaita aloittelijoita voinee ohjata ylämäen asennossa vaikkei olisi Lahden betonista ikinä hypännytkään. Aktiivisten ja motivoituneiden vanhempien energia on  ylipäätään saatava kanavoitua mäkihyppyyn eri rooleissa. Mutta tämä on tehtävä suunnitelmallisesti hiihtoliitossa. Yksittäiset seurat eivät siihen pysty. Uusi malli syntyy vain eri osapuolet suunnitteluun osallistamalla. Punapaitoja ja Puijon peipposia tarvitaan mutta niin tarvitaan myös Matti Meikäläisiä, jotka lapsiaan mäkikouluihin tuovat. He osaavat kertoa mitä ja miten heidät saa toimintaan sitoutettua. Mahdollisuuksia on! Viis siitä, että talvet ovat joskus huonoja!

Mäkihyppyähän pitäisi markkinoida ympärivuotisena tai jopa kesälajina. Sitä on upeaa harrastaa myös kesällä ja syksyllä. Muoviltahan nykyään pidempään hypätäänkin kuin lumelta konsanaan. Lajia voitaisiin markkinoida lapsille ja heidän vanhemmilleen hyvänä vaihtoehtona tai toisena  kesäisenä harrastuksena vaikkapa jalkapallon tai yleisurheilun rinnalle.  Oma kehitysehdotukseni on: perinteisten mäkikeskusten Lahden, Kuopion, Rovaniemen ympärille tarvitaan muovitettuja satelliitteja, pieniä aloittelijoiden mäkiä muutaman kymmenen kilometrin säteelle. Sieltä ne uudet mäkimiesten ja -naisten sukupolvet löydetään. Tämä ei ole välttämättä edes rahakysymys. Pienen 8m mäen rakentaminen ei vaadi suuria summia eikä arkkitehdin koulutusta. Tämän lisäksi tarvitaan vielä vapaaehtoistoiminnan malli, joka sisältää koulutusohjelman ja infomateriaalia eri tehtäviin ml valmennus, tuomarointi, huoltaja. Ja kas, meillä on mäkihyppy jälleen tukevasti kasvu-uralla.  Lasi on puoliksi täynnä eikä tyhjä. J-P Vuori, Lauri Kettunen&kumppanit Odottelen yhteydenottoa! Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Helmikuu voi tulla!
Anssi Kemppi
v-tyyli.org